Olen huomannut viime aikoina itsessäni uuden piirteen, joka sekä ärsyttää että hirvittää samaan aikaan. Olen alkanut ajatella, että Ykkösmies on itseasiassa aika tyhmä. Tai no, vähemmän viisas.

Huomaan nykyään usein että keskustellessamme käytän helposti sanoja, joita mies ei ymmärrä. Nämä ovat yleensä niitä vähän pidempiä, latinan kielestä pohjautuvia ja periaatteessa siis samoja, joita voin huoletta viljellä Nörttipojan kanssa. Ja se, että joudun selittämään “pienillä sanoilla”, turhauttaa joka kerta enemmän.

Viime kerralla jo äsähdin, että olisiko jo aika alkaa lukemaan kirjoja, kun tuntuu tuo sanavarasto hupenevan samalla vauhdilla kuin vesi valuu siivilästä. Huomasin, että se loukkasi, ja häpesin jälkeenpäin. Eihän Ykkösmies ole tehnyt mitään ansaitakseen moista kohtelua – on vain oma itsensä kuten on ollut aina ennenkin. Ei siis esimerkiksi ole kärsinyt jostain selittämättömästä taantumasta.

Ja ennen kuin joku kädet innosta täristen asettelee sen keittiöpsykologin hatun päähän, haluan todeta että totta kai tajuan itsekin että enemmän tai (varsinkin) vähemmän alitajuisesti olen alkanut verrata Ykkösmiestä Nörttipoikaan; tämä nyt ei ole se varsinainen ongelma, vaan enemmän jotain jonka olen tiedostanut ja otan muuttumattomana osana tätä funktiota. Satun olemaan tilanteessa, jossa elämässäni on kaksi niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin erilaista miestä; toinen alfa- ja toinen betamies.

Varsinainen dilemma onkin: olenko minä siis itse muuttunut Nörttipojan kautta, tullut jotenkin “älykkäämmäksi”? Onko se, että keskustelumme ovat useastikin ajattelua vaativalla tasolla, jotenkin stimuloinut aivojani ja saanut synapsit eksitoimaan (ööh tai mitä ne nyt sitten tekeekään – ei tässä vielä mitään neroja sentään olla) tavallista isommalla vaihteella?

On totta, että Nörttipojan kanssa keskustellessa pitää vähän miettiä, mitä sanoo. Mahdolliset virheelliset johtopäätökset ja ontuvat perustelut nuijitaan välittömästi maan rakoon isolla lekalla. Olen monesti saanut itseni kiinni siitä – niin naurettavalta kuin se kuulostaakin – että minun pitää oikeasti ajatella, mitä sanon. Jopa siis ennen kuin sanon sen.

Huomioitavaa on silti että en edelleenkään vertaile Ykkösmiestä ja Nörttipoikaa siinä mielessä, että plussat ja miinukset ynnättäisiin paperille ja niitten perustella tehtäisiin johtopäätöksiä siitä, kumpi on jotenkin parempi; enkä edelleenkään vaihtaisi Nörttipoikaan (en, vaikka se olisikin mahdollisuus – mutta sitähän se ei ole).

Kun käperryn iltaisin sikiöasentoon unta kehräämään ja Ykkösmies laskee ison lapiokouransa lantiolleni ihan vain koskettaakseen, kertoakseen sanattomasti että on lähellä, se tuo suunnattoman turvallisuuden tunteen. Vierellä makaa mies, joka on tukeni ja turvani ja suojelee minua tarvittaessa vaikka kuolemaansa asti. Mitä sillä on väliä ettei se tiedä, mitä esimerkiksi eksistentialismi tarkoittaa.

Kai tämä on sitten – siis minun tapauksessani – jotain kivikaudelta peräytyvää naisen vaistoa; valitaan se jolla se isompikin ryhmysauva pysyy paremmin kädessä niitä luolakarhuja vastaan? Se, joka todennäköisemmin kolkkaa sen karhun ja raahaa sen niskapersotteella luolaan, jotta on taas toviksi apetta ja lämmikettä? Joka jaksaa vuosi toisensa perään tilkitä niitä luolan vetoisia halkeamia mammutinpaskalla, jotta naisella olisi lämmin öisin?

Mitä väliä että nykymaailmassa pärjää jos osaa navigoida lähimpään ruokakauppaan, tilata vaatteet netin henkkamaukasta ja roplata lämmityslaitteen kuntoon jos se sattuu nuupahtamaan. Tai sillä, että pysyisi se ryhmysauva minunkin käsissäni.

Loppupelissä alfamies sitten kuitenkin “voittaa”? 

Sarjis täältä.