Laitamme yhdessä aamiaista brunssia (kellon käydessä puoltapäivää). Nörttipoika keittelee kahvit ja kattaa pöydän, minä huolehdin leivistä ja leikkeleistä, tuoremehusta ja maidosta, kurkku- ja tomaattiviipaleista. Kun olemme syöneet kupumme täyteen, poistun tupakalle. (Nörttipoika ei siis polta, mutta minun tupakointini ei häntä häiritse – ja silti poltan paljon vähemmän hänen läsnäollessaan.) Palattuani aamiaispöytä on raivattu ja astiat paikoillaan tiskikoneessa. Nörttipoika istuu sohvalla ja virnuilee minulle kuin Irvikissa. Kohotan kulmakarvaani kysyvästi.

“Aina kun sä tulet huoneeseen, mun pään sisällä käy Snoopy-tanssi: mä rakastelen ton naisen kanssa, siis oikeesti saan rakastella tota naista, yay!”

Hymähdän huvittuneena, ehkä punastunkin. Olen kiusallisen tietoinen epäeroottisista oloasuhousuistani, bändihupparistani, ponihännäntyngälle kietaistusta panotukastani. Ja silti se pitää minua seksikkäänä. Siunaan kestoripsiäni, jotka meikittömänäkin luovat edes vähäisen illuusion siitä, että minulla on naamakin.

Pyrähdän (niin sulavasti kuin nelikymppinen XL-kokoinen nainen nyt voi) Nörttipojan syliin, suutelemme. Ripustaudun häneen kuin koala, painan pääni olkapäätään vasten. Hän halaa minua pitkään, painaa nenän niskaani, nuuskuttelee tuoksuani. “Mitä sä haluat tehdä tänään?”  

Nörttipoika tietää, että mitä tahansa teemmekin, sen täytyy tapahtua neljän seinän sisällä. En halua ottaa riskiä, että naapurit alkavat ihmetellä Oudon Nörtti-Ihmisen (homo nerdus awkwardus) liikehdintää keskellä päivää, aina aviomiehen poissaollessa. Ja jes – tajuan tilaisuuteni koittaneen. Pantterinkeveästi (?) loikkaan olohuoneen lipastolle.

Tädää – Trivial Pursuit!!!! Häsellän pelilauta käsissäni kuin luuta kerjäävä koiranpentu, katsoa napotan toiveikkaasti Nörttipojan silmiin.

Nörttipoika repeää nauramaan. “Mä luulin että mun piti olla tämän suhteen nörtti.”

***

Minä en ole koskaan (ainakaan muistaakseni) hävinnyt Trivial Pursuitissa sen jälkeen, kun sain ensimmäisen version 12-vuotiaana ja lueskelin “vapaa-ajallani” kysymyksiä etukäteen, omaksi huvikseni – että voittaisin seuraavalla kerralla. Kukaan ei halua pelata Trivial Pursuitia minun kanssani, sillä kaikki häviävät minulle. Aviomieheni on vannonut käsi hänelle pyhällä kirjalla (= Harley Davidsonin korjausopas), ettei hän ikinä enää halua pelata minun kanssani Trivial Pursuitia. Koska hän häviää aina. Ja pahasti. Ja se kuulemma vituttaa. Paljon.

***

Joitain kysymyksiä piti pysähtyä miettimään. Suureksi osaksi siksi, että lautapeli oli jo kymmenisen vuotta vanha. Esimerkiksi kaikki vihreän osa-alueen tietokoneaiheiset kysymykset olivat lievästi vanhentuneet. Sinisissä maantietoa käsittelevissä kysymyksissä oli niinikään tapahtunut jonkinasteisia muutoksia. Piti palata päänsisäisesti vuosikymmen taaksepäin. Ekstrahaastetta!

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, pelattuamme kaksi erää, minun oli pakko tunnustaa itselleni että Nörttipoika ei voittanut ensimmäistä peliä tuurilla. Koska se perkele voitti sen toisenkin. Ei kukaan voi oikeasti tietää noin paljon kaikesta pakistanilaisista poliitikoista maahockeyn sääntöihin. Plus että kymmenen vuotta sitten Nörttipoika oli kuudentoista. Aloin jo epäillä, että korteista näkyy läpi ja harmikseni tarkistin asian siltä istumalta. Nörttipoika nauroi itsensä lähes hengiltä.

Onneksi sentään ehdin kerätä kaikki “pympylät” (no kai niillä piirakanpalanmuotoisilla jutskilla joita kerätään siihen nappulaan on joku virallinen nimikin, mutta minä en ilmeisesti ole niin fiksu että muistaisin edes sen, huoh) ennen kuin Nörttipoika voitti ensimmäisen erän, ja toisellakin minulla oli jo viisi. Etten nyt sentään hävinnyt ihan kuus-nolla.

Tässä siis meidän eroottisen seksisuhteen huipentuma: istutaan sohvalla huppareissa, juodaan teetä ja pelataan lautapelejä. Ja nauretaan ihan helvetisti.