Milloin on tarpeeksi?
Mikähän siinä on, että ihminen ei voi ikinä olla tyytyväinen siihen, mitä hänellä jo on?
Tai minä en ainakaan (ilmeisesti) ole.
Kun oli vähän rahaa, tehtiin nakkikeittoa ja käytiin ilmaiseksi piknikillä rannalla. Nautittiin yhdessäolosta ja unohdettiin, ettei vielä tiedetä miten seuraava sähkölasku maksetaan. Kun rahaa tuli enemmän, menojakin tuli enemmän. Nyt ostetaan luomua lihakauppiaalta ja käydään monen ruokalajin illallisella viineineen. Rantapiknikit ovat jääneet.
Kun seksiä ei ollut (lähes) ollenkaan, opin elämään asian kanssa tiettyyn pisteeseen asti. Masturboin yksin suihkussa (kuka muuten käyttää sitä suihkun hierovaa toimintoa oikeasti vaikkapa hartioitten hieromiseen) tarvittaessa vaikka joka aamu; ja jos tuntui että pitää saada täytettä, käyttelin värisevää, aina valmista kumppaniani mieheltäni salaa. Nyt ei riitä enää mikään – ei suihkun hierova pää, ei vibraattori, ei edes tapaamiset Nörttipojan kanssa kerran-pari kuukaudessa.
Minusta on tullut kyltymätön.
Pari kuukautta sitten oli ihan ookoo, jos Nörttipoikatapaamisten välillä oli useampi viikko. Enää ei ole. Kaipaan jo nyt hänen kosketustaan; sitä, miltä hän tuntuu sisälläni, miten hän suutelee, miten hän koskettaa. Miten makaamme jälkeenpäin sylitysten kosteat vartalot kiinni toisissamme. Miten hän silittää hiuksiani, suutelee niskaani. Miltä hänen parransänkensä tuntuu herkkää ihoani vasten, miltä hän tuoksuu.
Sytyn hänestä edelleen välittömästi. Pojasta on hauskaa, että olen niin nopeasti valmis; että haluan häntä niin kovasti. Että hän halutessaan voi luolamiehen elkein repiä alushousuni jalastani ja työntyä minuun ilman sen kummempia esivalmisteluja, vaihtamatta sanaakaan. Että ensimmäisen yhdynnän jälkeen olen välittömästi valmis seuraavaan kertaan. Että tapaamistemme aikana olen ikääkuin hänen käytettävissään, ihan niin monta kertaa kuin hän vain haluaa, ihan milloin hän vain haluaa.
Viime keskiviikkona suunnittelimme jo ensi kuun työpajaa. Nörttipoikakin odottaa sitä innolla; että on taas kerran KUNNOLLA AIKAA; aikaa olla yhdessä, kiehnätä sohvalla, katsoa leffoja, saunoa, naukkailla saunajuomia, ruokailla, rakastella, nukahtaa sylikkäin. Kun suhteemme on kuulemma niin paljon muutakin kuin vain seksiä.
Niinhän se onkin. Miksi muuten kahdeksan tuntiakin yhdessä tuntuisi aivan liian lyhyeltä ajalta? Jos kyseessä olisi pelkkä mekaaninen paneminen, puoli tuntiakin olisi enemmän kuin riittävä kesto tapaamiselle. Wham, bam, and thank you ma’am. Mutta ei. Se ei riitä. Ei enää.
“Joskus harmittaa, että olet elämässäni vain puoliksi; etten voi esitellä sinua parhaille kavereilleni, ettemme voi mennä yhdessä riehumaan kaupungille; etten voi ehdottaa sinulle vaikka viikonloppua Pariisissa. Mutta jokainen tapaamisemme on bonus; en ota yhtäkään itsestäänselvyytenä. Jaamme sen mitä voimme, nautimme varastetuista hetkistä.”
Minullahan on jo tuo kaikki kotona – voin tehdä tuon kaiken aviomieheni kanssa. Ja teenkin. Nörttipoika on vain bonus; portviini ja juustot erinomaisen illallisen päälle.
Mutta koskaan ei ole hyvä ja milloinkaan ei ole tarpeeksi.
