“Sovitaanko, ettei ikinä enää pidetä kuukauden väliä tapaamisillemme?”

Napakka aloitus Nörttipojan sunnuntai-iltavuodatukselle, jonka luin vasta tänä aamuna nukahdettuani eilen illalla sohvalle aivan liian aikaisin. (Aviomiehen man-flu löysi tiensä minunkin immuniteettijärjestelmääni, joka tosin taistelee täydellä laidalla sitä vastaan. Siksi väsyttää?)

“Ikävöin kosketustasi niin että olen tulla hulluksi – olen kuin addikti joka tarvitsee fiksinsä!”

Minusta tuntuu ihan samalta. Kuukausi on aivan liian pitkä aika. Mutta aina eivät aikataulut anna myöten; töissä on todella kiire ja lomapäivätkin ovat enemmän tai vähemmän käytetyt kalenterivuoden loppuun saakka. Minulla ei itseasiassa ole hajuakaan, miten pystyn järjestämään loppuvuoden tapaamiset. Ja silti…jo kahden viikon erossaolo oireilee jatkuvana levottomuutena ja rauhattomuutena. On kuin ei osaisi enää olla normaalisti, olo on ärsyyntynyt. Silti pitää kotona näyttää iloista naamaa – ei olisi reilua että alkaisin tiuskia ja kiukutella näennäisesti ilman mitään syytä.

Viimeisen viiden päivän itsensäsaastuttamiskielto (!!!) ei ole auttanut asiaa. Olin valehtelematta lauantaina niin himoissani että kävely tuntui tuskaisalta. Miten sitä ihminen voikin olla niin viettiensä vieteltävissä? Sunnuntaina oli onneksi sukulaistytön synttärit (täytti kai 5 tai jotain sinne päin); lasten kiljunta toimii muuten todistetusti aika hyvin jarruna. Vietin puolet synttärijuhlista vältellen jotain juuri kävelemään oppinutta kermavaahtotahmanäppiä (“ethän koske tädin kemiallista pesua vaativaan hameeseen, ethän”), josta ei saanut selvää oliko se tyttö vai poika.

Tunnustan – en pidä lapsista. Jos pitäisin, niitä olisi jo pitänyt hankkia. Hyvien ystävien lapset vielä menevät ja ovat tietysti ihania (koska ovat niitten hyvien ystävien joita rakastan, jälkikasvua, joten ystäviäni kohtaan tuntema rakkaus siirtyy seuraavaankin sukupolveen), ja mielellään niitä paimennankin (rajoitetun ajan), mutta että semmoisia olisi kotona joka päivä 24 tuntia seuraavat 18 vuotta minimissään? Luulen, että tulisin hulluksi.

Miten tämä nyt millään lailla liittyy blogini yleiseen tematiikkaan?

Postauksiini on tullut paljon kommentteja ja pohdintaa siitä, mitä oikeasti Nörttipojan kanssa tunnemme toisiamme kohtaan, ja miten suhteemme on tuomittu jommankumman tai molempien sydänsuruun. Muutamat epäilevät, etten itsekään ole selvillä tunteitteni laadusta ja vahvuudesta; toiset spekuloivat että Nörttipoika tuntuu kovin korostavan olevansa rakastamatta minua jopa niin paljon, että se on jo sinällään epäilyttävää. Jotkut ovat sitä mieltä, että minun tulisi viheltää peli poikki ennen kuin satutan jo ennestään rikkinäistä ja herkkää nuorta miestä entisestään; toiset kannustavat jatkamaan ja rakastamaan jos siltä tuntuu – eihän rakkaus voi koskaan olla paha asia?

Ja itseasiassa – jos tänään tunnustaisimme toisillemme, että rakastamme toisiamme intohimoisesti ja palavasti (mikä ei edelleenkään mielestäni ole totta), se ei muuttaisi mitään. Koska Nörttipoika haluaa lapsia. Ehdottomasti ja huolimatta siitä, että häntä pelottaa että hänestä tulee isänsä kaltainen; ihminen, jolle lapset eivät yksinkertaisesti sovi.

Minä puolestani en missään nimessä halua äidiksi, ja muutaman vuoden kuluttua en edes sellaiseksi enää pysty tulemaan. Tämä jos mikä olisi suhteen deal-braker; ja tästä syystä tiedän, että Nörttipoika ei ikinä haluaisi oikeata ihmissuhdetta minun kanssani – enkä minä hänen. Siksi minua ei pelota mahdollinen rakastuminen; ei omani eikä Nörttipojankaan.

Koska se ei muuttaisi mitään.