Fugen reissu!
Fuengirola oli…no, ei yhtään semmoinen, mitä olin odottanut. Ja toisaalta taas kyllä.
Pahimmalta turistihelvetiltä meidät pelasti kämppä turistialueen ulkopuolella, alueella, jossa asuu vain paikallisia (ei turren turrea näkyvissä, meitä kahta lukuunottamatta) – kuitenkin vain kilometrin päässä juna-asemalta. Vietimme monta monituista tuntia tupakoiden ranskalaisella parvekkeella, seuraten vastapäisessä talossa asuvaa tummaa ja partaista komistusta, joka niinikään kessutteli (ja pössytteli!) menemään aika antaumuksella.
Ystäväni kännykkään tuli tasaisin väliajoin päivityksiä kämpän omistajalta; lounastakaa tuolla, sieltä ja sieltä saa parhaat sushit, lauantai-illan paras baari on se-ja-se. Ihana omistaja oli jättänyt meille jopa sixpackin olutta, “jotta selviätte kauppaan asti” (ai miten niin tuntee meidät, heh heh). Ja mikä olikaan ihanampaa, kun heti kämppään saavuttuamme rojahtaa sohvalle ja suhauttaa kylmät oluet auki.
Kaupasta ostimme tapaksia, cavaa, viiniä ja lisää olutta; olimme jo päättäneet, ettemme lähtisi palloilemaan kaupungille ensimmäisenä iltana – oli kivaa vaan hengailla “kotona” ja jutella. Ja nauraa! En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut yhtä sydämeni pohjasta; sellaista naurua, että nikotuttaa, vedet tulevat silmistä, ja heikompirakkoisella olisi ehkä jo inkontinenssiongelmia. Naurua, joka tuntuu seuraavana päivänä vatsalihaksissa asti.
Oli ihanaa nähdä ystävääni pitkästä aikaa; sitä, jonka kanssa voi olla pitämättä yhteyttä vaikka yli puoli vuotta putkeen, ja kuitenkin heti tavatessa se on se sama, tuttu ja paras ystävä.
Lauantaina suuntasimme rannalle (myös kävelymatkan päässä), ja hämmästykseksemme tajusimme, että oli niin lämmin, että shortseissa ja t-paidassa olisi tarjennut ihan hyvin. Rullasimme farkkujen lahkeita ylemmäksi, kuoriuduimme villatakeistamme, kuuntelimme laineitten vaimeaa pauhua ja puhuimme elämästä. Joku puolihullu tuli tarjoamaan meille rannalta varta vasten keräämänsä kivisydämet “which, if you flip them, are stone asses instead”. Kännissä vaiko hullu – emme koskaan päässeet selvyyteen asiasta.
Kun alkoi janottaa, maleksimme rantabulevardia pitkin terassille ja tilasimme muutamat oluet; lounastimme myöhään ja laiskasti. Kotona popsautimme cavan (jaa, vissiin kaksikin) ja siestailimme illalliseen asti; pizzat maistuivat ja toimivat sopivana pohjustuksena pubi-illalle, jossa nautimme livemusiikista ja nauroimme itsemme taas kipeiksi, koska eräs bändin jäsen muistutti niin yhtä yhteistä tuttuamme, että tyyppiä oli pakko videoida ja lähettää video kyseiselle tutulle yön pikkutunneilla älyttömän naurukohtauksen säestämänä.
Sunnuntaina samat kuviot; ranta ja terassi, joskin tällä kertaa oluen asemesta (vähän lisää) cavaa. Tilasimme 0,2 litran pikkupullot naiseen. Ja sitten vielä toiset. Ja sitten kolmannet. Ja tajusimme, että loppujen lopuksi olisi tullut halvemmaksi ostaa se ihan liian iso pullo, josta olisi vain tullut känniin.
Koko ajan hymyilytti, eikä se ollut vain cavan ansiota; aurinko paistoi ja meillä oli mukavaa.
Olimme Fugessa kolme iltaa, mutta päädyimme rimpsalle vain yhtenä näistä illoista. Kaksi muuta puhuimme menneistä, nykyisestä ja tulevasta. Kysyimme neuvoa sydämen dilemmoihin ystävän Jenkeistä hankkimilta, aivan loistavilta povauskorteilta (The Answer Deck, kuvassa) ja nauroimme itsemme kipeäksi korttien tulkinnan lomassa.
Kun halasimme maanantaina hyvästit, päätimme, että tästä on tehtävä perinne.
