Pelkään teinejä
Minä ihan oikeasti pelkään teinejä. Teinipoikia enemmän kuin teinityttöjä, vaikka pelkään kyllä vähän teinityttöjäkin.
Niitä meluisia ryhmiä jotka ovat iältään noin 13-15 –vuotiaita ja jotka puhuvat kovalla äänellä ja joskus kiroilevatkin. Joillakin saattaa olla tupakkakin hampaissa.
Niitä, jotka täyttävät koko jalkakäytävän meuhkatessaan eteenpäin, ja jotka osoittelevat ihmisiä sormella ja nauravat. Tai nauravat ihan muuten vaan.
Aina, kun joudun kohtaamaan kyseisen ryhmän, olen taas kolmetoistavuotias; se epävarma ja lihava, jolla on liian pitkä otsatukka ja epäonnistunut permanentti.
Olen taas yläasteella, kuulen taas sen saman naurun. Sen, joka oli useimmiten osoitettu minulle, vaikka tulikin selkäni takaa. Sen pilkkaavan, ivallisen haistapaskanaurun, joka kaikui korvissa vielä pitkään jälkeenpäin.
Olen satavarma, että ne nauravat juuri minulle. Vaikka minä kävelen siinä aikuisena ja tyyliteltynä jakkupuvussani ja korkokengissäni, näennäisen itsevarmasti, kuten vain nelikymppinen nainen, jolla on sekä aviomies että rakastaja, ja joka käy manipedeissä ja etelänmatkoilla ja joogassa; ja joka nauttii elämästään täysin rinnoin, elää tässä hetkessä ja uskaltaa ottaa nautintonsa.
Minä tiedän, että minun ei tarvitsisi väistää; voisin vain säilyttää suoraryhtisen kävelylinjani ja ottaa katsekontaktin siihen kaikkein räyhäisempään, siihen joukon kingiin. Voisin vain kävellä suoraan päin ja teinit väistäisivät, varmasti väistäisivät.
Minä en pelkää pimeitä kujia, juoppoja, narkkareita (no piripäitä ehkä silleen terveellisesti vähän, kuten kuuluukin), irtokoiria, kännissä uhoilevia liikemiehiä tai Soldiers of Odinin katupartioita. En pelkää moottoripyöräjengiläisiä tai jalkapallohuligaaneja.
Minä pelkään teinejä. Mikähän helvetti siinä on, että vieläkin pelkään teinejä – ja juuri ja nimenomaan tuon ikäisiä teinejä?
Ja kun ne kävelevät minua kohti leveästi, minun hartiani lysähtävät; katseeni siirtyy kengänkärkiini. Yritän kävellä mahdollisimman varovasti, että korkoni eivät kopsuisi huomiotaherättävästi; vedän varmuuden vuoksi vatsaani sisään, etteivät keksi haukkua läskiksi. Yritän tehdä itseni huomaamattomaksi, näkymättömäksi.
Ja kun olen ohittanut ne, ne nauravat. Aina. Minulleko?
