Pelkään teinejä
Minä ihan oikeasti pelkään teinejä. Teinipoikia enemmän kuin teinityttöjä, vaikka pelkään kyllä vähän teinityttöjäkin.
Niitä meluisia ryhmiä jotka ovat iältään noin 13-15 –vuotiaita ja jotka puhuvat kovalla äänellä ja joskus kiroilevatkin. Joillakin saattaa olla tupakkakin hampaissa.
Niitä, jotka täyttävät koko jalkakäytävän meuhkatessaan eteenpäin, ja jotka osoittelevat ihmisiä sormella ja nauravat. Tai nauravat ihan muuten vaan.
Aina, kun joudun kohtaamaan kyseisen ryhmän, olen taas kolmetoistavuotias; se epävarma ja lihava, jolla on liian pitkä otsatukka ja epäonnistunut permanentti.
Olen taas yläasteella, kuulen taas sen saman naurun. Sen, joka oli useimmiten osoitettu minulle, vaikka tulikin selkäni takaa. Sen pilkkaavan, ivallisen haistapaskanaurun, joka kaikui korvissa vielä pitkään jälkeenpäin.
Olen satavarma, että ne nauravat juuri minulle. Vaikka minä kävelen siinä aikuisena ja tyyliteltynä jakkupuvussani ja korkokengissäni, näennäisen itsevarmasti, kuten vain nelikymppinen nainen, jolla on sekä aviomies että rakastaja, ja joka käy manipedeissä ja etelänmatkoilla ja joogassa; ja joka nauttii elämästään täysin rinnoin, elää tässä hetkessä ja uskaltaa ottaa nautintonsa.
Minä tiedän, että minun ei tarvitsisi väistää; voisin vain säilyttää suoraryhtisen kävelylinjani ja ottaa katsekontaktin siihen kaikkein räyhäisempään, siihen joukon kingiin. Voisin vain kävellä suoraan päin ja teinit väistäisivät, varmasti väistäisivät.
Minä en pelkää pimeitä kujia, juoppoja, narkkareita (no piripäitä ehkä silleen terveellisesti vähän, kuten kuuluukin), irtokoiria, kännissä uhoilevia liikemiehiä tai Soldiers of Odinin katupartioita. En pelkää moottoripyöräjengiläisiä tai jalkapallohuligaaneja.
Minä pelkään teinejä. Mikähän helvetti siinä on, että vieläkin pelkään teinejä – ja juuri ja nimenomaan tuon ikäisiä teinejä?
Ja kun ne kävelevät minua kohti leveästi, minun hartiani lysähtävät; katseeni siirtyy kengänkärkiini. Yritän kävellä mahdollisimman varovasti, että korkoni eivät kopsuisi huomiotaherättävästi; vedän varmuuden vuoksi vatsaani sisään, etteivät keksi haukkua läskiksi. Yritän tehdä itseni huomaamattomaksi, näkymättömäksi.
Ja kun olen ohittanut ne, ne nauravat. Aina. Minulleko?
Epävarmana teininä, jota muut pitivät itsevarmana, kuljin katse kengän kärjissä. Nostin katseen usein ylös, koska en tahtonut näyttää heikkouttani. Minua ei kiusattu, olin osin jopa suosittu, mutta sitäkään en tajunnut. Päässä oli valtava ruuhka, johon ei ollut karttaa.
Usen taipaleen päästä tuosta, ajauduin erityismurkkujen opeksi. En pelkää teinejä vaan puolustan niitä. Usein väärinymmärrettyjä. Kovaäänisiä, moukkamaisesti käyttäytyviä ja usein epäsiistin näköisiäkin. Vittu-saatana- lauma, joka on täynnä epävarmuutta ja samaan aikaan maailman suurinta tietoisuutta siitä, miten elämä kuuluisi elää.
Näemmä me koemme eri ihmisryhmät kokemuksemme kautta. Mikä kelläkin.
Olen surullinen sinun sisäisestä pienestä tytöstä. Toivon, että hän saa jossain vaiheessa riittävän lohdun ja kulkee joku päivä pystypäin kenen tahansa edessä.
Itse murrosikäisten poikien äitinä kommentit tuntuvat jotenkin tosi ikäviltä lukea. Perspektiivi muuttuu kummasti, kun on omia lapsia ja katsoo asioita ikäänkuin syvemmällä ymmärryksellä. Tuohon nuorison joukkoon mahtuu niin monenlaista lasta, toki myös vaikeita haistattelijoita mutta pääsääntöisesti tuntuvat olevan ihan tavallista mukavaa ja rentoa porukkaa.
Ymmärrän! Mun mielestä kuitenkin mulla on lapsettomanakin on perspektiivi ja ymmärrystä 😉
Tässä jutussa (ja sen kommenteissa) ruodittiin kuitenkin lähinnä sitä teinien ”vaikeat haistattelijat” -osuutta, ei varmasti kukaan niitä mukavia teinejä inhoa… 🙂
Kaikissa asioissa on puolensa ja puolensa. Kiusaamisen jättämät arvet ja niistä johtuvat reaktiot on yksi juttu, teiniyden ja sen vaikeuden ymmärtäminen toinen. Eniten mua tässä hämmästyttää tämä äidin kommentti, jossa haetaan ymmärrystä vain niille parhaiten voiville teineille – mä jotenkin aattelen, että äitinä (tai siis oikeasti syystä tai toisesta empaattisena ihmisenä) ymmärrystä kaipaisi erityisesti niille, joista on vaikein tykätä. Eniveis, murkkuikäisistä ja heidän tarpeistaan kirjoitettiin joku aika sitten muistaakseni hesarissa tosi hieno ja koskettava kolumni nimeltään kuka hymyilisi teinille/halaisi teiniä/jotain sellaista. Kolahti.
Mutta kolahti myös tämä kiusaamisasia, kyllä niillä kokemuksilla vaan on ihan pelottavan hurja voima.