Puhelinkiherrystä

Aikataulujen yhteensopimattomuudesta johtuen emme ole saaneet Valokuvaajan kanssa vielä sovituksi uutta tapaamista. Tälle iltapäivälle uumoiltu tapaaminen kaatui minun viime hetkellä sovittuun asiakastapaamiseeni (on kyllä oikealla suunnalla, mutta mukaan lähtevä kollega estää tulomatkakohtaamisen), ensi viikolla Valokuvaajalla on taas vapaaehtoiskursseja valokuvauksen opetusta ”niille muille aivovammaisille”.

Pahimpaan hätään puhuimme puhelimessa viime perjantaina. Työaikana. Molemmat. Hyi meitä.

Tarkoitus oli ”soittaa lyhyt puhelu”.

Just joo.

Puhuttavaa oli niin paljon, että lyhyt puhelu venyi kolmeksi vartiksi. Valokuvaaja yritti suostutella minua ”semieroottiseen” kuvaussessioon, jonka puvustamiseen käytettäisiin enimmäkseen hunajaa ja sokeria; minä yritin keksiä puolivillaisia logiikan tukemia selityksiä sille, miksi minun tulisi kieltäytyä.

Oikeastihan haluaisin poseerata Valokuvaajalle vailla rihman kiertämää; sillä tiedän, että Valokuvaaja ei koskaan käyttäisi kuvia väärin, taikka ylipäätään ottaisi kuvia, jotka olisivat vähemmän taidetta ja enemmän pornografiaa, tai jotka esittelisivät minua epäedustavassa valossa.

Sitäpaitsi näinä päivinä voisin kuvitella, että kuvasarja nelikymppisestä ja kurvikkaasta naisesta, joka ei häpeä kroppaansa, voisi toimia jopa kannanottona. Ja Valokuvaaja tarvitsee epätoivoisesti materiaalia tulevaan näyttelyynsä. Eikä omaa itsetuntoa kohottavaa vaikutustakaan sovi jättää huomiotta. Hmmm. Miksi näitä hyviä puolia on niin helppo keksiä?

Valokuvaaja kertoi, että oli ”tullut ulos kaapista” ja uskoutunut työtoverilleen, jonka kanssa viettää myös paljon aikaa ystävänä vapaalla, että hänellä on seksisuhde, tai oikeastaan enemmänkin rinnakkaissuhde. ”Älykkään, intohimoisen, kauniin ja kivan naisen kanssa.” Työkaveri oli kuulemma suhtautunut positiivisen kannustavasti, ja Valokuvaaja kertoi, että tuntui, kuin suuri taakka olisi pudonnut hartioilta, kun sai vihdoinkin kertoa elämänsä suurimman salaisuuden jollekulle.

Puhuimme myös siitä, miten luonnolliselta tämä meidän suhteemme tuntuu, vaikka sen tietysti sinällään pitäisi olla kaikkea muuta kuin sitä. Miten ”kivuttomasti” tämä on edennyt, ja miten jo ennen tapaamistakin oli selvää, että nyt tuli se kauan odotettu lottovoitto. Jotenkin vaan kaikki napsahti paikoilleen heti, vailla minkäänlaista vääntöä tai pakotusta.

Valokuvaaja puuskahti, että toivoisi ”oikeittenkin” ihmissuhteiden olevan niin yksinkertaisia; toivoisi, ettei niissä olisi väkisin vääntämistä, kompromisseja, tiuskimista ja torailua. 

Minä pysyttelin hiljaa ja ajattelin suhdettani Ykkösmieheen. En edes muista, milloin olisimme viimeksi riidelleet; ja kuitenkaan suhteemme ei ole välinpitämätön. Ei ole kyse siitä, ettemmekö riitelisi, koska emme välitä; asiat vaan sujuvat nykyisellään kovin harmonisesti, arkemme sujuu harmonisesti. Kaipa sekin on tärkeää, vaikka se minulle suurin kompromissi (seksitön liitto) tietysti painaa vaakakupissa sitäkin enemmän. Ja yhä enenevissä määrin. 

Säikähdimme ajan kulumista ja aloimme lopetella puhelua ennen kuin esimiehemme keksisivät piilopaikkamme (minulla kokoushuone, Valokuvaajalla varasto) ja tulisivat vetämään meitä korvista takaisin työpisteillemme.

Oli tosi ihanaa kuulla sun ääni.

”Niin oli. Mä rakastan sua.”

Mäkin rakastan sua.

Niin vaivatonta. Niin luonnollista. Niin kivutonta.

Ja kuitenkin minun oli pakko jatkaa rakkaudentunnustukseni perään.

Tajusitko, että sanottiin se nyt ensi kertaa ääneen. Huuuu…

Kuulin hymyn Valokuvaajan vastauksessa.

”Joo. Sanottiin ensimmäistä, mutta ei varmastikaan viimeistä kertaa.”

Minä leijuin takaisin työpisteelleni, enkä pystynyt pyyhkimään typerää virnettä kasvoiltani koko loppupäivän aikana.