Puuma piti puolensa!

Olen aina ollut jotenkin ujo ja arka, mitä tulee ei-sanan sanomiseen tai ylipäätänsäkin asioiden suoraan sanomiseen. Olen itseasiassa lähes koko elämäni läpi ollut semmoinen mielensäpahoittaja; ihminen joka pahastuu helposti mutta märehtii sitä yksin ja kauan jälkeenpäin, eikä koskaan sano että pahoitti mielensä. Ei, vaikka joku heräisikin kommenttinsa jälkihiljaisuuteen ja tarkistaisi, että et kai vaan loukkaantunut, ei ollut tarkoitus.

“Juuen tietenkään, heh heh.” (Poistuu takavasemmalle alahuuli väpättäen, eikä unohda karvaita sanoja koskaan. Ei ikinä.)

Olen tietoisesti harjoitellut ei-sanan käyttöä viimeisen vuosikymmenen aikana, ja varsin hyväksi siinä kehittynytkin. Uskallan jo nohevasti sanoa ei siipalle, sukulaisille ja läheisimmille ystäville. Jos edellä mainitut kysyvät mielipidettäni, sanon sen myöskin totuudenmukaisesti, joskin tosin niin puettuna etten kenenkään mieltä pahoita (meitä mielensäpahoittajia on paaaaaljon). Jopa töissäkin tohdin tokaista, ettei minulla ole aikaa, mikäli to do –pino kasvaa kohtuuttomaksi.

Mutta sitten on se ystäväkategorian väliinputoajien joukko; joista ei tiedä ovatko ne oikeasti ystäviä tai vasta matkalla siihen suuntaan; tai ikuisesti jossain tuttavat/kaverit -välimaastossa haahuilevat. 

Meidän naapurit.

Naapurit ovat monesti sanoneet, että olemme heille kuin perhettä. Naapurin poikiin luotamme, ja pojat luottavat meihin. Mutta niistä vanhemmista en ole oikein koskaan välittänyt.

Varsinkin naapurin miehellä on erittäin ärsyttävä tapa sanoa suoraan, mikäli joku asia ei miellytä; olipa kyse sitten varta vasten värkätyistä tarjoiluista heidän tullessaan kylään (huomioitavaa on, että ne perhanan kanapeet on kyllä ihan oikeasti hyviä ja maukkaita, mutta juntti puputtaisi mieluummin raakaa lenkkimakkaraa), uudesta kampauksestani/hiusväristäni/kiloistani/hameeni pituudesta/jostain joka voi loukata mahdollisimman paljon henkilökohtaisella tasolla.

Aina olen nieleskellyt nämä kyseenalaiset totuudet; sillä hameeni ei ole liian lyhyt – se on vain hänen mielipiteensä – ja hieman punertaviksi värjätyt hiukset eivät oikeasti saa minua näyttämään halvalta. Naapurin mies on konservatiivisempi kuin hänen 50+ ikävuottaan antaisi olettaa; ja siinä missä minä olen kimalteleva kaupunkilaisperhonen, hän on pienen paikkakunnan maalaiskoi, joka räpistelee ainoan valon ympärillä yrittäen epätoivoisesti saavuttaa saavuttamattoman.

Jos uusin ulkomuotoani, teen sen, koska itse haluan. Ykkösmies kannustaa, komppaa ja kehuu. Eikä millään muulla pitäisi olla mitään väliä – miksi naapurin miehen koristelematon kritiikki sitten aina satuttaa?

Viime perjantaina istuttiin taas iltaa yhdessä, kuten niin monena muunakin perjantaina. Jo naapureitten entree toi selkeästi julki, että vauhtia perjantai-iltaan oli otettu jo kotona; ja siinä missä minä vasta maistelin toista viinilasillistani, oli naapureitten juhlakunto luultavasti pulloissa mitattavissa.

Naapurin mies katsoi uusia akryylikynsiäni. Ja antoi tuomionsa.

“Aivan liian pitkät, mauttomat.“

Minä vilkaisin kahden sentin kynsiäni. Otin kulauksen viiniä. Ja kontrasin. Rauhallisesti, ääni tasaisena.

“Kun sanot tuommoisia asioita niin minua kiinnostaa, että mitä yrität kommentillasi saavuttaa; että onko tarkoitus puhtaasti vain loukata, vai luuletko että lähden saman tien kynsileikkurin kanssa tositoimiin vain, koska sinä niin annat ymmärtää?“

Naapurin mies katsoi minua alkoholista vetistävät silmät hämmästyksestä pullottaen. Naapurin (nuorempi) poika repesi epäuskoiseen nauruun Ykkösmiehen säestämänä.

Naapurin mies nousi ylös, mutisi jotain tyyliin “minähän en tuollaista kuuntele“, pyörähti kannoillaan ja lähti kotiin. Sen jälkeen miehestä ei ole kuulunut mitään.

Ja arvatkaapa mitä? Minä en välitä. 

jack.jpg

Kommentit (24)
  1. BettinaW makeup
    7.7.2014, 19:29

    MAHTAVAA !! Good for you !!

    http://bettinaw.blogspot.fi/

  2. Isot pointsit tästä! Ei ole oikeasti helppoa, kun irrottautuu totutuista kaavoista. Kuitenkin mielettömän palkitsevaa, eikös? 😉 Oli vähintäänkin oikein näpäyttää miestä takaisin ja nimenomaan tuollalailla asiallisesti. Varmasti pitää suunsa hetken kiinni, mutta lopullista hiljentymistä ei kannata välttämättä odottaa. Näin omalla kokemuksella kyseinen ihmistyyppi on aika helvetin kovapäinen ja vaatii paljon enemmän ennen kuin lopettavat jonkun kohdalla nälvimisen lopullisesti (en vaan käsitä mikä näitä sitten vaivaa). Mutta kun jatkossakin uskallat nousta vastaan ja se äijänkäppänä huomaa, ettet olekaan niin helppo kohde vaan uskallat puollustaa itseäsi niin hän todennäköisesti kyllästyy aikanaan sillä he eivät tosiaan kestä kuulla omaa kunniaansa. Toiset nopeammin, toiset hitaammin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *