Sielujen kohtaamisia?

”Mä uskon, että meidän sielut on tunteneet toisensa jo kauan.”

Muusikko lisää varmuuden vuoksi hieman epävarmana reaktiostani silmää iskevän hymiön seuraavaksi viestikseen. Mutta minä pysähdyn ajattelemaan.

En tiedä, uskonko universumin ihmeisiin, sielujen vaellukseen, karmaan ja muihin spirituaalisiin seikkoihin. Mutta tiedän, että olen joogaharrastukseni myötä muuttunut myös ihmisenä.

Olen paljon onnellisempi, hymyileväisempi, tasapainoisempi. Se sisällä aina ainakin säästöliekillä kytenyt viha ja katkeruus ihmisiin, jotka ovat satuttaneet minua joskus elämäni varrella, on kadonnut. Se turhautuminen kaikkeen negatiiviseen ja siitä stressaamiseen on lähes poissa. Heh, huomaan jopa, että korvani alkavat vierastaa sitä kaikkein vihaisinta metallimusiikkia; sitä, jota ennen rakastin huudattaa nupit kaakossa, imien sen vihaa itseeni. 

Olen alkanut uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, ja että mitään ei tapahdu sattumalta.

Minä en varmastikaan tavannut Muusikkoa sattumalta; sille oli joku tarkoitus. ”Meidän oli tarkoitus tavata”, sanoi Muusikkokin; miten monta ”sattumaa” tarvittiinkaan, että ylipäänsä löysimme toisemme. Ja miten se tapahtuikaan juuri sillä hetkellä, kun olin reseptiivinen juuri hänen kaltaiselleen ihmiselle; sellaiselle, joka on myös löytänyt uusia arvoja ja arvoituksia omasta elämästään. Ja toisin päin.

Mutta. Kumpikaan meistä ei oikein tiedä, miksi meidän oli tarkoitus tavata.

Minäkin uskon, että meidän sielumme ovat tunteneet toisensa kauan; miten muuten voi selittää sen täydellisen luottamuksen, turvallisuuden ja tuttuuden tunteen, mitä toisen seurassa kokee? 

Me olemme nyt tunteneet toisemme kuukauden. Ainoastaan kuukauden. Ja tavanneet sinä aikana tasan kerran. 

Jo ensitapaamisella olimme, kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Yhdessäolomme (seksin ulkopuolella) oli melkeinpä…rutiininomaista, luontevaa. Kuin olisimme aina tehneet juuri niitä asioita yhdessä. 

Seksikin oli luontevaa, toki – mutta kaikkea muuta kuin rutiininomaista tai uutuudenkömpelöä, kuten usein uuden kehon kanssa tutustuessa. Tällä kerralla ei ollut päitten yhteenkolahduksia tai pähkäilyjä siitä, miten kovaa pitäisi tai uskaltaisi koskettaa. Tai asentoja, jotka eivät toimineetkaan. Ei tarvinut miettiä, näkyykö röllimaha asennossa x, tai roikkuvatko tissit asennossa y. Ei ehtinytkään miettimään; keskittyi vain siihen, mitä tunsi, mitä toinen sai tuntemaan.

Jos minulta kysyttäisiin, kauanko seksi kesti per kerta, en osaisi vastata. Mutta tiedän, että jälkeenpäin molempien kehot olivat kosteita; että sydän hakkasi kuin tuhatta ja sataa, ja että hiukset liimautuivat otsalle. Ja että molempia itketti ja nauratti samaan aikaan. En ole koskaan antautunut samalla tavalla. Enkä koskaan ottanut sitä, mitä haluan, yhtä määrätietoisen vaativasti, kyselemättä. 

Olemme sittemmin kertoneet toisillemme asioita, joita edes partnerimme eivät tiedä. Olemme tunnustaneet toisillemme ne kaikkein epäsovinnaisimmat seksuaaliset fantasiamme – ja todenneet jakavamme samat fantasiat keskenämme. Juuri ne fantasiat, joita ei uskalla koskaan sanoa ääneen, koska pelkää leimautuvansa. Juuri ne, joita Tyypit eivät koskaan tule kuulemaan. Koska emme uskalla kertoa. 

Seuraava askel on niitten fantasioiden toteuttaminen. 

”Sun kanssa mikään ei tunnu väärältä, mikään ei ole tabu.”

Eikä olekaan. Muusikon kanssa uskallan melkein ihan mitä vaan, haluan melkein ihan mitä vaan. On, kuin koko seksuaalisuuteni pakka olisi pistetty uusiksi, sekoitettu ihan eri järjestykseen jokerit mukana.

Ja se kiihottaa uskomattoman paljon.

Ehkä tämä oli meidän tapaamisemme tarkoitus.