Siitä (yli)painosta
Toimitus nosti bloggaajien kautta tänään tontillaan kaksi kysymystä (yli)painosta. Meinasin ensin alkaa sepustelemaan kommenttikenttään, mutta huomasin että pääni sisällä puuskailee niin suuri myräkkä, että on parempi luoda aiheesta ihan oma postaus.
Ensimmäinen kysymys käsitteli puolison edustavuutta; onko miehellä oikeus odottaa puolisoltaan tiettyä painoa?
Muistan, miten itse loukkaannuin syvästi, kun mieheni kommentoi levinnyttä ruhoani ruokailumme aikana (joskus kauan, kauan sitten); “miten sä voit vielä ottaa lisää ruokaa, etkö ole jo tarpeeksi iso?” Loukkaannuin, sillä en ollut mikään pulkannaru tavatessammekaan. Painoin silloinkin muistaakseni 90 kiloa – ja itseasiassa jopa sanoin miehelle seurustelumme alkuaikoina, että minä sitten olen lihava ja tulen luultavasti aina olemaan lihava; ja että tämä ei saa haitata sinua. Mies lupasi. Siksi kommenttinsa ateriamme aikana teki minut surulliseksi. Mies oli pettänyt lupauksensa, alkanut kuitenkin arvostelemaan painoani.
Aloin kuitenkin miettimään kysymystä uudelleen, nimenomaan muodossa “onko meillä oikeus odottaa puolisoiltamme tiettyä painoa?” Mieheni oli tavatessamme n. 70-kiloinen, lihaksikas kolmekymppinen duunari, joka piti kroppansa timmissä kunnossa fyysisen työnsä avulla. Toissaviikolla hän astahti vaa’alle ja se pimahti nurkuilematta yhdeksäänkymmeneen kiloon. Ja minä olin jo huomauttanut hänelle asiasta aikaisemminkin, enkä kovinkaan kannustavaan sävyyn.
“Toi sun maha alkaa jo pikkuhiljaa muistuttaa tynnyriä.”
Aloitimme molemmat laihdutusprosessin viime viikon maanantaina. Mies säikähti itsekin painoaan.
Pidänkö miehestäni vähemmän 90- kuin 70-kiloisena? No en tietenkään. Mutta huomaan joskus salaa toivovani, kun olemme yhdessä ulkona tai kun joku ystävistämme huomauttaa hänen tynnyrimahastaan, että mies olisi edelleen yhtä timmissä kunnossa kuin vuosikymmen takaperin. Tämä siis huolimatta siitä, että olen itse edelleen reippaan ylipainoinen. Mietin, vaikuttaako pakkiin takertuneet parisenkymmentä kiloa siihen, että seksielämämme on nykyään niin ontuvaa. Pakkohan sen traanin on yleiskuntoonkin vaikuttaa. Mies ei jaksa polkea samalla innolla kuin ennen; hengästyy helposti, hikoilee kuin saukko, puuskuttaa kuin höyryveturi. Ainakin toistaiseksi.
Miksi siis on niin vaikeaa hyväksyä, että mieskin odottaa naisensa pysyvän edes suht samassa kuosissa, kuin mitä tämä oli ensitapaamisella? En minäkään halua että mieheni morfoituu tulevaisuudessa itsensä läskipukuversioksi. Miehen maha on jo nyt tiellä niinä harvoina kertoina, kun vielä vällyjen väliin intiimisti yhdessä eksymme.
Toinen kysymys käsitteli painonpudottajan identiteettiä; muuttuuko se laihduttaessa?
Laihdutin itse (joskus kauan, kauan sitten) 30 kiloa puolessa vuodessa. Noudatin Painonvartijoiden pisteenlaskentaa orjallisesti, kävin viisi kertaa viikossa salilla. Jos sorruin suklaapatukkaan, pidin huolen siitä että kävin polttamassa ylimääräiset kalorit heti pois. Laihdutus hallitsi koko elämääni; laskin koko ajan kaloreita, kävin joka päivä vaa’alla ja panikoin jos se näytti edes sata grammaa enemmän kuin edellispäivänä.
Painonvartijat ylisti edistymistäni; minut nostettiin luokassa korokkeelle. Katsokaa, tämä on mahdollista, sinäkin pystyt siihen! Jätettiin huomioimatta, miten henkisesti rikki olin, miten maanisesti laihdutin: en tarkoituksella esimerkiksi juonut lainkaan vettä punnituspäivänä, ettei desilitroista vatsassani kertyisi enemmän painoa.
En tiedä, otetaanko laihdutusryhmissä nykyään laihduttajan psyyke paremmin huomioon. Tuolloin kukaan ei kertonut minulle, että laihduttajan pahin vihollinen (vaa’an lisäksi) on peili. Kilot karisivat, mutta peilistä tuijotti takaisin edelleen se ruma läski; nykyversiolla vain enemmän roikkuvaa nahkaa, tissit kuin teepussit. Mies yritti lohduttaa; näytät hyvältä. En uskonut.
Tämä tuijotti takaisin peilistä joka kerta painosta riippumatta.
Sen sijaan uskoin saamaani huomiota vierailta miehiltä. Koska oma itsetuntoni oli vääristyneen minäkuvani myötä itseasiassa huonompi kuin silloin, kun en voinut mennä uimarannalle ilman että sinisaarelat tulivat heittelemään ämpärillä vettä päälle ja työntämään väkisin mereen. Tarjokkaita riitti tyrkylle asti ja rumimpia sai jopa kivittää. Ja minkälaisia tarjokkaita! Niitä komeita ja nuoria joiden vieressä normaalisti yritti tehdä itsensä näkymättömäksi ja jotka pistivät punastumaan, jos alkoivat jutella; mitä se tämmöisen läskin kanssa juttelee, tässä täytyy olla joku juju. Kohta löydän itseni sidottuna lipputankoon alasti alushousut päässäni.
Ulkopuolinen huomio vahvisti sitä omakuvaa, jota en peilistä löytänyt takaisin. Minun täytyy olla viehättävä ja näyttää hyvältä, koska komeat miehet flirttailevat minun kanssani. Tulin tästä jopa riippuvaiseksi, flirttailin innolla takaisin. Aloin miettiä, onko mieheni minulle liian ruma. Läskille minälleni mieheni oli itseasiassa nippa nappa realistisesti yhteensopiva, mutta hoikalle minälleni ehkä kuitenkin below my standards?
No huh huh. Nainen oli sekaisin kuin seinäkello.
Nyt laihdutan jälleen. Tavoitteena oli ensin 10 kiloa 10 viikossa, mutta huomaan jo ajattelevani että sen kymmenen kilon jälkeenhän voisin laihduttaa toisetkin kymmenen kiloa. Ja ehkä sen jälkeen vielä kymmenen kiloa lisää…
Ja kuten Häähaaveita blogin Miizaakin, laihduttaminen ahdistaa ja pelottaa minuakin. Tällä kertaa ensimmäistä kertaa, sillä muistan hyvin miten viime kerralla kävi. Toivon, että olen kuitenkin tällä kertaa kypsempi, fiksumpi, henkisesti vahvempi; etten kilahda kun mahdun taas Vero Modan vaatteisiin.