Sossupojan paluu!

Helmikuussa syljin sappea, kun Sossupoika katosi kuvioista mitään sanomatta h-hetkellä kaksi päivää ennen sovittuja treffejä.

Kyseisen postauksen kommenttikentässä Keponen ehtikin spekuloida, että ei kai vaan jotain ole sattunut – joko Sossupojalle itselleen tai sitten jollekin hänen läheiselleen.

Minä luin kyseisen kommentin ja hymähdin itsekseni; nämä on niin näitä Catfish-tekosyitä; jouduin kidnapatuksi/kolariin/kumminkaima kuoli. Niin uskomattomia, että vain todella naiivi ihminen uskoo ne todeksi.

Sossupojalta tuli eilen KIKin kautta viestiä.

Hänen lähipiiriinsä kuuluva ihminen oli tehnyt itsemurhan. Kostoksi, kuten Sossupoika sanoi; niin tyypillistä sille ihmiselle.

Sossupoika jatkoi, että hänellä oli vieläkin huono omatunto siitä, että katosi sen suurempia selittelemättä; ja että hän ei melkein uskaltanut ottaa enää yhteyttä, mutta toisaalta oli pakko.

Minä otin osaa menetykseen ja juteltuamme tilanteesta ja sen herättämistä tunteista pitkän tovin kiitin Sossupoikaa siitä, että hän kuitenkin uskalsi ottaa yhteyttä; myönsin suoraan, että tokihan se jäi hetkellisesti kummastuttamaan, että tuosta vaan yhteydenpito loppui kuin seinään, semminkin kun treffit oli jo yksityiskohtia myöten sovittu.

Että kyllähän se loukkasi ja satuttikin.

Samaan hengevetoon kuitenkin totesin, että vaikka arvostankin Sossupojan yhteydenottoa (olisihan hänelle ollut helppoa vain kokonaan kadota, eikä palata selittämään – emmehän me edes tunteneet toisiamme muuten kuin KIKin kautta), minulla ei ole mitään tarvetta enää jatkaa siitä, mihin jäimme.

Koska minun luottamukseni häneen on mennyt.

Olkoonkin, että katoamiselle oli validi syy.

Olkoonkin, että hän otti uudelleen yhteyttä ja pahoitteli tapahtunutta.

Ja olkoonkin, että hän ilmeisesti kuitenkin on juurikin niin empaattinen ja kiltti, kuin mitä hänestä viestittelymme perusteella alun perin ajattelinkin.

Joskus vain logiikka ja tunteet eivät kulje käsi kädessä.

Jopa Sossupojan vastaus oli ymmärtäväinen.

”En itseasiassa ajatellutkaan, että haluaisit vielä tavata – se, ettet halua, on enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta halusin kuitenkin ottaa yhteyttä ja pyytää anteeksi. Sekä sinun että itseni takia.”

Minä olin iloinen, että Sossupoika otti yhteyttä ja selitti, miksi ghostasi helmikuussa, ja että sain kertoa hänelle, miltä se minusta tuntui. Ja Sossupoika puolestaan oli iloinen ja kiitollinen, että hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä. Sen enempiä vonkaamatta tai uudelleen lämmittelemättä; vain aidosti pahoillaan ja ihmisenä.  

Minun oli helppo antaa Sossupojalle anteeksi – ei siksi, että hänellä tosiaankin oli validi syy, eikä edes siksi, että pystyin samastumaan hänen suruunsa ja itsemurhan jälkeisiin tunnetiloihin, vaan siksi, että hän oli anteeksipyynnössään niin vilpitön ja aidosti pahoillaan tapahtuneesta, kaikesta – ja olosuhteistaankin – huolimatta.

Tämä, rakkaat ihmiset, on sitä, mitä englannin kielessä kutsutaan sanalla closure. Näin sen kuuluukin mennä.