Takaisin arkeen

Ykkösmies kotiutui eilen reissultaan, ja arki löi kirjaimellisesti kasvoille heti nukkumaan menon jälkeen; sain juuri nukahdettuani kyynärpäästänsä kipeästi poskiluuhuni – niin kipeästi, että melkein pääsi itku.

Mistään pahoinpitelystähän tässä ei ole kyse; vain levottomasti unissaan liikkuvasta ja tilan haltuunsa ottavasta miehestä yhdistettynä siihen, että olin jo tottunut valtaamaan koko parisängyn x-asennossa sen sijaan, että olisin kiltisti nukkunut sängyn reunassa, kuten yleensä teen. 

Nukuin jumalattoman huonosti. Korvatulpatkaan eivät auttaneet Ykkösmiehen kuorsaukseen, ja vanha tuttu ilmaflippikin muistutti olemassaolostaan. Tuijotin kattoa verestävin silmin ja murhanhimoisin ajatuksin; yritin etsiä asentoa, jossa aiemmin tällä viikolla niksauttamaani selkääni ei sattuisi. Uni ei ollut tullakseen, enkä voinut olla miettimättä, miten rauhallisesti Valokuvaaja nukkui – en edes tarvinut korvatulppia vatsallaannukkujan vienoon tuhinaan. 

Aamulla vitutti herätä. Kunnes KIK wuut-wuuttasi.

“Huomenta kulta, ajattelin vaan sanoa, että ajattelen sinua.“

Elämä oli taas höttöä ja hattaraa, eikä edes haitannut. että poskiluuhun sattui hymyillessä.