Teetä ja empatiaa?

Saan silloin tällöin Puumameiliini neuvoja kaipaavia yhteydenottoja seksiin tai parisuhteisiin liittyvissä asioissa.

Joka kerta tämmöisen meilin saadessani yllätyn; ja samalla tunnen suurta nöyryyttä siitä, että nämä minulle täysin ventovieraat ihmiset avautuvat elämästään yksityiskohtaisesti ja jopa niin, että rivien takaa voi lukea tuskan ja epätoivon.

Samalla tunnen joka kerta suurta vastuuta siitä, miten vastaukseni otetaan vastaan; olenko osannut neuvoa (tai no, yritän olla neuvomatta, sen sijaan jaan omia kokemuksiani ja kerron, minkälaisia tuntemuksia nämä ovat herättäneet ja miten olen itse selvinnyt vastaavista tilanteista) ja saavatko nämä yhteydenottajat kaipaamaansa vastauksia tai omiin tilanteisiinsa sopivia toimintamalleja.

Viimeisin yhteydenotto tuli nuorehkolta naiselta, joka oli useitten pitkien parisuhteitten jälkeen päättänyt kokeilla villiä sinkkuelämää ja päätynyt eräillä ensimmäisillä treffeillä sänkyyn kusipään kanssa, joka välitti vain omasta nautinnostaan, tuli todella nopeasti ja muuttui kliimaksinsa jälkeen kylmäksi, poistui tekosyyn varjolla paikalta ja blokkasi naisen jälkeenpäin välittömästi.

Nainen oli tästä ymmärrettävästi shokissa, ja kysyi, olenko itse törmännyt vastaaviin tyyppeihin, ja miten selvisin tilanteesta ja pystyin säilyttämään uskoni miehiin.

Vastasin naiselle henkilökohtaisesti mahdollisimman pian; mutta ajattelin jakaa tämän ihan postauksenkin muodossa, sillä olen aika varma, että lähes jokainen on joskus kokenut ghostausta tai muuten vaan arktista kylmyyttä heti aktin jälkeen tyypiltä, joka ennen varsinaista yhdyntää on ollut valmis hakemaan kuun taivaalta ja tähdetkin kaupan päälle.

Ensimmäinen reaktio, joka itselle ennen tuli jokaisen tämmöisen tapauksen jälkeen oli syyllisyys. Jäi likainen olo; ajatteli, että mitähän tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä toisin välttääkseen tapahtuneen. Olinko kenties ruma, huono sängyssä; olinko liian helppo vai enkö toisaalta tarpeeksi kokeilunhaluinen.

Sen sijaan ensimmäinen reaktio nykyään on: voi miesparkaa.

Voi miesparkaa, joka on niin täysin puissa oman seksuaalisuutensa kanssa, että ei ymmärrä tai ehkä jopa osaa kohdella naista tämän ansaitsemalla tavalla; joka häpeää ennenaikaista siemensyöksyään niin kovin, että pystyy käsittelemään tilanteen vain muuttumalla kylmäksi ja poistumalla siitä mahdollisimman nopeasti.

Tai joka on elämänsä aikana oppinut – omien tai toisten kokemusten kautta – kohtelemaan naisia vain huonosti; tai kohtelemaan vain oman seksuaalisuutensa kanssa sinut olevia naisia huonosti. Tai kohtelemaan ihmisiä ylipäätään huonosti. 

Ehkä se on oman itsetunnon puutetta; ehkä on tärkeää korostaa epäkohteliaalla käytöksellä sitä omaa valtaa, jonka jossain vaiheessa on menettänyt. Ehkä se on miesparalle se ainut keino todistaa itselleen, että pystyy vielä olemaan tilanteen herra.

Tai ehkä se on alitajuinen kosto sille ex-tyttöystävälle tai äidille, joka ei pystynytkään vastaamaan miehen rakkauteen. Tai ehkä nallekarkit eivät menneet koskaan tasan; Luoja tietää, me emme luultavasti koskaan. 

Joka tapauksessa se ei koskaan ole tämmöisessä tilanteessa naisen syy; se, että on päättänyt harrastaa seksiä ensitapaamisella ei ole millään tasolla väärin tai tuomittavaa, eikä oikeuta tuommoiseen kohteluun. 

Empatiakyky on jotain, jonka olen oikeastaan kunnolla oppinut vasta aloitettuani meditaation. Se on opettanut minulle, että meillä jokaisella on raaka ydin, jonka ympärille omat kokemukset muovaavat renkaita, jotka estävät pääsyn takaisin ytimeen (tai sisäiseen valaistumiseen). Ja että mitä enemmän näitä renkaita on muodostunut (negatiivisten) kokemusten kautta, sitä vaikeampaa on olla rakastava, myötätuntoinen, toisille hyvää haluava ja tekevä.

Ihmisellä – tai ainakin minulla – on ollut tapana ensin etsiä syytä itsestään. Toi huutaa mulle ja haukkuu mua, koska olen huono asiakaspalvelija / mulla on vääränlaiset vaatteet / en ole tarpeeksi älykäs / mun tissit on eriparia / olen läski / elämänarvoni ovat erilaiset.

Mutta joskus kusipäät vain ovat kusipäitä; joskus heidän elämänsä on niin onnetonta, että tämmöiset pienet arkipäivän ”voitot” ovat ainoita, joista he vielä saavat iloita. Renkaita vain yksinkertaisesti on niin paljon, että kusipäisyys on elämän ainoa valttikortti. Aika surullista. 

Samalla, kun sitä negatiivista energiaa voi yrittää säännellä ja ymmärtää yrittämällä asettua toisen ihmisen asemaan, voi myös keskittyä positiiviseen; kaikki eivät ole kusipäitä.  

Itseasiassa suurin osa meistä ihmisistä on rakastavaa, empaattista, toisiaan tukevaa ja toisilleen hyvää haluavaa; niitä jotka palauttavat pudottamasi kympin setelin tai huomauttavat, jos vessasta jää pala vessapaperia kenkään. Niitä, jotka antavat sen puuttuvan viisikymmensenttisen, että koululainen saa ostettua kesän ensimmäisen pehmiksen.

Se pieni vähemmistö vaan usein pitää enemmän melua itsestään, kuten ihmiset, joilla on paha olo itsensä kanssa, usein tekevät. Aikuisetkin saavat itkupotkuraivareita, koska ovat turhautuneita osaamatta ilmaista sitä. Ne vain manifestoivat itsensä eri tavalla.

Ehkä elämänasenteena naiivi, mutta minä mieluummin koen sen yhden pettymyksen kymmenestä tapauksesta ja otan ne yhdeksän vastaan täysin avoimena ja sataprosenttisesti, kuin että rakentaisin ytimeni ympärille jälleen uuden kuoren, jonka avulla blokkaisin tulevaisuudessa tapahtuvia ihania ja hyviä asioita vain sen takia, että en uskalla vastaanottaa toista ihmistä vailla ennakkoluuloja; vain toisena ihmisenä, jolla on myöskin puhdas ydin.

Miten olette itse selviytyneet vastaavista tilanteista – ensisijaisesti niistä seksiin tai seurusteluun liittyvistä?