Uniapneasta ja ultimaattumeista ja vähän erostakin
Mainitsin Ykkösmiehelle, että yksi uniapnean oireista saattaa olla seksuaalinen kyvyttömyys ja/tai haluttomuus. Miehen kasvoilta kuvastui samaan aikaan yllätystä ja…toivoa.
Emme nykyään hirveästi keskustele seksistä – tai lähinnä sen puutteesta – ja jos keskustelemme, minä aloitan ja Ykkösmies vaihtaa puheenaihetta nopeammin kuin kolibri siipiään räpäyttää. Kun joskus tuskailen puheenaiheen vaihdosta, Ykkösmies vain toteaa, että ei se siitä puhumalla parane; ei tälle nyt vaan mitään voi. On selvästi kyllästynyt jankkaamiseeni.
Alan toiveikkaasti uskoa, että suhteemme fyysinen kylmyys (tai no itseasiassa seksittömyys, kyllähän me pusitaan ja halitaan ja silitellään toisiamme turvallisella tasolla; sellaisella joka ei vahingossakaan johtaisi vaimon kiihottuneeseen tilaan) tosiaan johtuu miehen uniapneasta.
Olisi niin helppoa, mikäli se todellakin olisi varsinainen syy; mukavan konkreettinen, ihanan fysiologinen, parannettavissa.
Nyt, kun uniapnea on oikeasti diagnosoitu, kiinnitän oireisiin huomiota ja huomaan että mies on todella väsynyt ja saattaa ruuan jälkeen nuupahtaa sohvalle syvään uneen alta minuutin. Aikaisemmin olen pitänyt sitä jotenkin normaalina – ainahan ne miehet nukahtaa sekunnissa ruuan ja seksin jälkeen?
Vaikka seksuaalinen haluttomuus mainitaan uniapnean oirekuvauksessa nimenomaan ei-absoluuttisena oireena (toisin kuin yölliset hengityskatkokset), jätän tätä tarkoituksellisesti miehelle korostamatta; paremminkin konstateeraan että se on yleistä, tavallista, ei-ennenkuulumatonta. Sillä jos mies itsekin uskoo, että seksuaalinen haluttomuus johtuu uniapneasta (joka siis leikkauksella korjataan), hän voi leikkauksen jälkeen psyykata itsensä uskomaan että haluaakin minua taas? Suurin osa “miesongelmista” (kuten äitini erektiohäiriötä kutsui kun uniapnean googletti ja linkin blogiini veti) on kai kuitenkin ainakin osaksi psyykkistä sorttia?
Viime kerralla tynkäseksittömyyskeskustelumme aikana uskaltauduin ensimmäistä kertaa myös jäsentelemään tarpeitani kunnolla. Olen toki ennenkin tuonut julki, miten onnettomaksi suhteemme seksittömyys minut saa; mutta tällä kerralla vähän justiinamaisesti heristin proverbiaalista kaulinta ja annoin miehelle selkeät kolme vaihtoehtoa, joita siis katsotaan sen jälkeen kun hän on leikattu ja siitä täydellisesti toipunut – loistava tilaisuus antaa tilanteen parantumiselle ihan konkreettinen aikajana ja deadline sen sijaan että epämääräiltäisiin venyvillä käsitteillä kuten “sitten joskus” ja “lähitulevaisuudessa”:
- Alamme harrastaa säännöllistä seksiä (juu juu, “kerran vuodessakin on säännöllistä” – jokaisen kyselynasettelun sudenkuoppa).
- Muutamme suhtemme oikeasti avoimeksi (eikä silleen leikisti kuten se on nyt, että “periaatteessa saa härvätä kunhan toinen ei siitä koskaan saa tietää”) ja laadimme yhdessä uudenlaisen suhteemme yhteiset pelisäännöt.
- Avioero. Sanoin heti perään, että tämä on viimeinen mitä haluan, mutta että en kertakaikkiaan ole valmis luopumaan seksuaalisuudestani jo nyt, vielä alle nelikymppisenä.
Avioero. Jo koko sanan lausuminen oli tuskan takana. Mieskin hätkähti, vaikka ei yleensä hätkähdä mistään.
En oikeasti halua erota miehestäni. Mutta en usko että voin koko lopun seksuaalisen elämäni pettääkään – se on nimittäin alkanut kuluttamaan, syömään sisältä.
Pettäminen on sitäpaitsi rankkaa työtä ja vaatii norsunmuistia – pitää muistaa ei ainoastaan jatkuvasti hävittää “todistusaineistot”, myöskin, mitä on puhunut ja kenelle. Olen jo paristi saanut itseni kiinni viittaamasta keskusteluun, jota siis en ko. miehen kanssa ole käynyt; onnekseni ne ovat toistaiseksi menneet niin päin, että Nörttipoika on happamasti huomauttanut ettei ole koskaan ottanut osaa mainittuun keskusteluun.
Mutta tiedän jo, etten halua viettää seuraavaa kahtakymmentä (?) vuotta pettäen. En edes seuraavaa viittä.
…Toisaalta taas – aikomuksenani ei alunperin ollut pettää lainkaan, joten tämmöiset julistukset ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja.