Vanhenemisesta ja sielunkumppanuudesta
Istuin toimistolla ja satuin katsahtamaan ulos ikkunasta samaan aikaan, kun sitä ohitti reipas ja harmaahapsinen sauvakävelijöitten armeija. Naisilla oli raikas puna poskilla – sellainen, jonka saa vain raittiista ulkoilmasta – ja he nauroivat kävellessään; joku leideistä oli ilmeisesti tokaissut jotain koomista.
Vääräleukainen, minua nuorempi miespuolinen kollegani seurasi katsettani, ja tokaisi:
“Noh, ei enää kuukauttakaan, niin voit liittyä joukkoon!”
En ole salaillut ikääni koskaan, ja kaikki kollegani tietävät, että täytän piakkoin neljäkymmentä vuotta. Minulla ei ole ikäkriisiä. Ei ole. Ja työtoverini tietävät sen – muuten tuommoinen heitto olisi ollut vähintäänkin tulenarka. Yhdyin siis osaston nauruun ilman väkinäisyyttä.
Minä itseasiassa odotan syntymäpäiviäni. Niissä ei ole mitään synkkää; päinvastoin. Olen harjoitellut tulevaa vanhenemista tituleeraamalla itseäni jo viimeiset puoli vuotta nelikymppiseksi. Ja itseasiassa se on rajapyykki, jonka haluan ikuistaa.
Ykkösmies on järjestänyt minulle syntymäpäivälahjaksi burlesque-kuvauksen. Tiedän, että kehoni on kaukana täydellisestä; mutta tiedän myös, että se on nyt kauniimpi kuin vaikka viitisen vuotta sitten, ja varmasti kauniimpi kuin sitten, kun täytän kuusikymmentä. Haluan katsoa kahdenkymmenen vuoden takaista itseäni, ja olla tyytyväinen, että kuvat otettiin.
Burlesque-kuvauksen jälkeen on iltaohjelman aika. Ykkösmies järjestää minulle yllätysjuhlat, jotka eivät tietenkään ole yllätys, sillä en siedä yllätyksiä kovinkaan hyvin. En voisi kuvitella mitään kamalampaa kuin istua pieruverkkareissa sohvalla tukka einsteinkampauksella, ja tupa täyttyisi yhtäkkiä juhlapukuisista ystävistä. Haluan valmistautua, olla parhaimmillani; näyttää, että olen vielä “tässäkin iässä” ihan salonkikelpoisen näköinen.
Minä nimittäin tiedän, että olen nyt, nelikymppisenä, naisellinen ja haluttava; kauniskin. Minkä painovoima varastaa, sen itsetunto antaa takaisin; ja niin kaikki pysyy aina balanssissa.
Minä tiedän sen, mutta se unohtuu niin kovin helposti niinä hetkinä, kun hellät kosketukseni torjutaan selänkäännöllä. Ja se tekee joka kerta ihan yhtä kipeää.
Ei meistä näy päällepäin, että emme harrasta seksiä päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Kukaan ei minua katsoessaan näe, että olen viimeksi ollut intiimisti oman aviomieheni kanssa viime vuoden lokakuussa. Olemme edelleen onnellisia niin kaksin kuin porukassakin; me kaksi ihmistä, joilla on yhteinen mieli. Joskus ystävättäreni puuskahtavat hieman kateellisinakin, miten onnellinen minun täytyy olla, kun olen löytänyt sielunkumppanini; ja miten hyvin me täydennämme toisiamme.
Niinhän me täydennämmekin. Todella, todella usein käy niin, että sanomme saman asian täysin samaan aikaan ja samoilla sanoilla. Naapurin vanhempi poika kutsuu meitä siksi kaksosiksi. Se on hänen mielestään joskus jopa hieman pelottavaakin; että voimmekin olla niin samalla aaltopituudella.
Miksei se aaltopituus sitten kanna makuuhuoneeseen asti?
