V*tun läski – koulukiusaamisesta

Yläaste oli yhtä helvettiä. Joka aamu oli yhtä tuskaa lähteä kouluun seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla; yhtä luokka-astetta ylempänä, samassa kylässä asuvat pojat liikkuivat jengissä ja olivat ottaneet juuri minut päivittäisen kiusauksensa kohteeksi.

Minä olin helppo saalis: olin ylipainoinen ja hikari; ujohko viulisti, jota isot pojat pelottivat.

Pelko oli myös aiheellista, sillä kiusaaminen ei ollut pelkästään verbaalista; minun päälleni (kasvoilleni) syljettiin kunnolla kirnuttuja limaklimppejä, piponi pudotettiin vessanpönttöön, ja kerran liikuntatunnin alussa, kun sidoin luistimiani seisaaltaan kiinni, joku potkaisi takaapäin täysillä haaroväliini. Se sattui niin, että olin pyörtyä kivusta, enkä pystynyt osallistumaan senkertaiselle liikuntatunnille ollenkaan.

Minut pakotettiin myös useamman kerran ulos koulubussista useaa pysäkkiä aikaisemmin, koska “läskit tarvii liikuntaa”. Oli luonnetta kasvattavaa tarpoa useampi kilometri parhaimmassa tapauksessa reppua, luistimia ja viulua kantaen parinkymmenen asteen pakkasessa.

Mutta siltikin kaikkein eniten sattui se verbaalinen kiusaus. Muistan vieläkin, miten kamalaa oli olla kaiken huomion keskipisteenä, kun esimerkiksi bussissa takapenkiltä huutelu alkoi välittömästi, vaikka miten yritin seistä kuskin lähellä ja tekeytyä niin huomaamattomaksi kuin vain suinkin mahdollista.

Kuten niin usein, kiusaajat eivät todellakaan olleet mitään penaalin terävimpiä kyniä; solvaukset eivät olleet kovinkaan kekseliäitä.

Läski. Ryhävalas. Plösö. Ihrakasa.

Opettajat yrittivät puuttua asiaan, mutta kiusaaminen lieventyi lähinnä koulurakennuksen sisällä; välitunneilla, yhteisillä koulumatkoilla ja vapaa-ajalla meno jatkui entisen kaltaisena.

Ei haukku haavaa tee –sanonta alkoi tuntua vitsiltä viimeistään siinä vaiheessa, kun kouluun lähtemisestä tuli ylivoimaista kurkussa asuvan palan takia. Jo pelkkä ajatuskin vielä yhdestä päivästä sai aikaan fyysistä pahoinvointia, ja mietin oikeasti, että olisi vain helpompi, jos kuolisin. En koskaan uskaltanut sanoa mitään vastaan; keskityin teeskentelemään, etten edes ollut kuullut haukkumisia, vaikka ne satuttivat joka kerta yhtä pahasti.

Äitikin huomasi ahdinkoni, ja neuvoi sanomaan takaisin. “Sä olet fiksu, pistä niille jauhot suuhun.“

Ajatus jäi muhimaan. Aloin miettiä iltaisin ennen nukkumaanmenoa näitä poikia yksilöinä pelottavan jengin asemesta; mietin heidän ulkonäköään, etsin heikkoja kohtia. Samilla* oli ulkonevat hampaat, Pekalla* oli hörökorvat. Risto* tuli köyhästä perheestä ja käytti usein resuisia, isoveljiltä perittyjä vaatteita, ja hänen isänsä oli kylälläkin perheväkivallastaan tunnettu alkoholisti.

Hei, mitä ihrakasa?
– Eipä tässä mitään talttahammas, hei nyt on kevät, mikset oo jo patoa rakentamassa?

Vitun läski!
– Mee takas sirkukseen, Dumbo.

Ryhävalas!
– Faijas soitti Rapa-Ripa, viinat on loppu ja tunti turpaan on jo myöhässä.

Yhtäkkiä bussissa minulle tirskuminen muuttuikin huutonauruksi. Ei minua, vaan kiusaajia kohtaan. Burn.

Okei, eivät mitään universumin kekseliäimpiä olleet minunkaan vastapalloni, mutta tiedättekö mitä? Haukkuminen väheni, kunnes lopulta loppui kokonaan.  

Yläaste oli yhtä helvettiä, enkä ole vieläkään antanut kiusaajilleni anteeksi (eivät ole kyllä pyytäneetkään). Mutta olen edelleen sitä mieltä, että sanavalmiuteni on sen ansiota, että kiusaajat pakottivat minut ajattelemaan ja reagoimaan verbaalisesti terävästi ja nopeasti; jos hakemalla pitää hakea jotain positiivista noista ajoista, niin olkoon se sitten tämä havainto.

Ykkösmiestäkin muuten kiusattiin pienenä (ihan kirjaimellisestikin pienenä – hän oli luokkansa lyhyin ja heiveröisin poika), ja vielä on jäänyt tapaamatta se ihminen, joka hänelle saa jauhot suuhun.

bullying.jpg

*Nimet muutettu. Ehkä.

Kommentit (19)
  1. Surullista, että olet alkanut harrastamaan tätä polyamoriaa varmaankin jotenkin ”näyttääksesi” kiusaajille.
    Itsekin yläasteella kovasti kiusatuksi joutuneena, tosin miehenä, symppaan kyllä kokemuksiasi sinänsä, mutta kummastelen, että etkö tajua että suurin osa ”jännittävistä miehistä” joiden kanssa hommailet, on juuri niitä jollain tapaa kiusaamisen kanssa yläasteaikoina tekemisissä olleita tyyppeitä.

    1. Öööh…en nyt oikein ymmärrä tätä johtopäätöstä…

      Ensinnäkin: ”ajauduin” polyamoriaan/avioliiton ulkopuoliseen seksiin, koska en sitä [seksiä] kotona saanut; tällä ei ymmärtääkseni ole mitään tekemistä sen kanssa, että haluaisin ”näyttää” kiusaajille.

      Ja toisekseen: eihän ”mun” miehet mitään jännittäviä ole olleet, suurin osa betamiehiä, joilla itsekin tausta koulukiusattuna. En hae kukkoilevia alfoja, jollaisiksi koulukiusaajat miellän, sillä ko. miestyyppi lähinnä ärsyttää. 🙂 

      Ikävää, että suakin on kiusattu. Kuten tästä kommenttiketjusta huomaat, vertaistukea onneksi on 🙂

      Kiitos kaikille kommentoijille! <3 

  2. En ole ollut itse koulukiusattu, joten henkilökohtainen kokemus ja ymmärrys puuttuvat.

    Työni puolesta olen sitä kohdannut 13 vuoden ajan. Kiusaaminen on totta. Jos jokus koulussa työskentelevä väittää, ettei meidän koulussa, niin valehtelee tai ei näe totuutta. En tiedä onko pelottavampaa yhtälöä kuin kiusaaminen ja sen kieltävä koulu. 

    Opena olen tämän asian äärellä, valehtelematta, lähes joka päivä. Onneksi en aina selvittelemäsää ja puuttumassa, vaan ennaltaehkäisemässä. Kouluissa pitäisi olla enemmän aikaa avartaa ymmärrystä ihmisyydestä erilaisuudesta ja siitä miten kiusammisen mekanismit toimivat. Lapset ja nuoret tarvitsevat aitoa ja suorapuheista tietoa kiusaamisest, hiljaisesta hyväksynnästä ja seurannaisvaikutuksista. Tilanteiat voi havainnollistaa ja sanoittaa. On kummallista, kuinka vähän murrosikäiset asiasta ymmärtävät, sanovat ulkoa opittuja lauseita ja toistavat julisteista opittuja kliseitä. Aito ymmärrys tulee asiaa syventämllä ja empatiakykyä herättelemällä ja kasvattamalla. Ikä huomioiden, voi lapsia ja nuoria hieman järkyttää suoralla puheella ja ajatuksia avaavilla esimerkeillä. 

    Parasta tulosta saadaan, kun lapset ja nuoret heräävät huomaamaan, että he itse voivat asiaan vaikuttaa ja heillä on valta muuttaa suunta. He eivät tajua osallisuuttaan ellei sitä heille osoiteta. 

    Suoraan puhumalla ja muistuttamalla, että suunnan voi aina muuttaa hyväksi. Kukaan ei ole yksin, ei edes kiusaaja. 

    Aktiivista otetta. Kerta tai kaksi kertaa vuodessa ei riitä Asian pitäisi olla esillä, jollain tavalla, vähintään viikoittain. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *