Yhden aikakauden loppu?

“Nelikymppinen avioliittoon kepein askelin aikoinaan astunut liikenainen, joka kotona peiton liikuttelun vähyyteen kyllästyneenä meni ja värväsi itselleen nuoren rakastajan. Nykyään eletään aviomiehen kanssa avoimessa suhteessa, ja puumailu jatkuu.”

Blogini kuvaus ei sovi nykytilanteeseeni enää ollenkaan. Ykkösmies on kuollut, minä en elä avoimessa suhteessa, enkä halua enää nuorta rakastajaakaan. Siis siinä mielessä, että pelkkä rakastaja ei enää riitä tyydyttämään minun tarpeitani – minä haluan oikean suhteen. Mikäli se on minua itseäni nuoremman kanssa, so be it. Ei se minusta sinällään mitään puumaa tee. En saalista enää nuoria miehiä seksiin.  

Olen myös viime aikoina havainnut tiettyä…vastenmielisyyttä päivittää blogiani. Olen kyllästynyt raportoimaan elämästäni ja kertomaan fiiliksistäni vain joutuakseni jännittämään, kuka anomuumi taas tulee kommenttikenttään purkamaan omaa turhautumistaan kritisoimalla minun elämääni ja minun valintojani. Sen myötä tuntuu, että postauksistanikin on tullut vähän puolivillaisia. Sydän ei ole ihan aina enää mukana. Olen selvinnyt monesta paskamyrskystä höyheniäni pörhistellen, mutta nyt vain yksinkertaisesti riittää. 

Tämän lisäksi olen miettinyt nykyistä kommentointikulttuuria laajemmaltikin. Miksi on ookoo tahallaan loukata toista ihmistä? Oikeaa ihmistä, joka kertoo oikeasta elämästään? Oikeuttaako se, että toinen on paljastanut proverbiaalisen kaulavaltimonsa, heti raatelemaan kurkun auki päätteen takaa ja nimettömyyden turvin? Saako siitä oikeasti tyydytystä? Voiko sen jälkeen tuulettaa, että jesh, onnistuin taas tekemään toiselle pahan mielen? Vai voiko itselleen tuntematonta ihmistä oikeasti vihata niin paljon, että omana henkilökohtaisena missiona on yrittää pilata hänen päivänsä? (Oikeasti, kertokaa. Tämä kiinnostelee ihan tosissaan.) 

Palasin takaisin blogin aloitusaikaan; kirjoitin ensimmäisen postauksen kesäkuussa 2013. Kesäkuussa 2013! Olen harrastanut tätä ekshibitionismia jo yli viisi vuotta.

Lueskelin muutaman alkuaikojeni postauksen. Niistä huokui tarve jakaa salaisuus; kertoa täysin tuntemattomille ihmisille se, mitä omalle lähipiirilleen ei pystynyt kertomaan. Tajusin, että tätä tarvetta ei enää ole. En tee enää mitään, mikä olisi jotenkin epäkonventionaalista. Minulla ei ole enää salaisuuksia, joita haluaisin jakaa anonymiteetin tuoman suojan takaa.

Homma Kitarapojan kanssa alkaa mennä vakavaksi – hänen sanojensa mukaan se, että rakastelimme viime tapaamisellamme, oli hänelle tietyllä tapaa point of no return. Kuka tietää, ehkä aloitan vielä joskus toisen blogin. Ehkä sen nimeksi tulee “From Morocco, with love.” Tai ehkä ei.

Mutta nyt on aika sanoa jäähyväiset. En halua enää olla CougarWoman. Haluan olla Sini, kaikkine virheineni ja epävarmuuksineni. Haluan tehdä ja kokea ilman, että minua alkaa pelottaa, mitä ihmiset siitä ajattelevat; ihmiset, joita en edes tunne. Nyt en enää edes välitä, mitä ajattelevat ihmiset, jotka tunnen. Elämä on antanut sen verran ison litsarin naamalle, että olen ymmärtänyt, että tämä voi loppua koska tahansa. Ja että tulisi elää siten, ettei tekemättä jättämiset pahemmin vituttele siinä vaiheessa, kun joku käy vetäisemässä töpselin irti. Elämä 2.0 alkaa nyt. 

Ajattelin ensin, etten voi lopettaa – että jään kaipaamaan niin montaa ihmistä, joihin olen tutustunut näitten vuosien aikana, mutta joista vain harvoja olen tavannut silmätysten. Sitten tajusin, että voinhan minä edelleenkin heidän elämäänsä seurata; voin edelleenkin lukea heidän postauksiaan ja kommentoida. En vain enää itse aio tuottaa sisältöä tähän foorumiin. En ainakaan CougarWomanina. 

Kiitos kaikille matkaani seuranneille. Kiitos teille bloggareille, jotka opin tuntemaan, vaikka en teitä oikeasti tunnekaan. Kiitos kaikille, jotka ovat saaneet minut nauramaan vaikeinakin aikoina; teille, jotka ovat tsempanneet minua jatkamaan. Ja teille, jotka ette ole olleet ratkaisuistani samaa mieltä, mutta olette onnistuneet antamaan kritiikkinne rakentavasti, edes yrittäen nähdä asioista minunkin puoleni. Te kaikki teitte tästä matkasta kaiken sen arvoisen, mitä se toi tullessaan.

En aio pyytää anteeksi niiltä, joita olen mahdollisesti vuosien aikana ärsyttänyt tai tietämättäni loukannut. Tässäkin pätee EOPL (= ei oo pakko lukee).

Loppukaneettina todettakoon vielä, että blogini oli sataprosenttisesti totta. Ja että kyllä minä asun ulkomailla.

Hymyillään kun tavataan! Haliakin saa.

Besos, Puumis Sini