Yliluonnollista hipelöintiä

Nyt ei saa nauraa.

Minä olen aina pitänyt itseäni enemmän tai vähemmän rationalistisena ja agnostisena ihmisenä; viime aikoina olen kuitenkin joutunut todistamaan tapahtumia, joita en voi järjellä selittää.

Makaan sängyssä. Yhtäkkiä tunnen käden olkavarrellani; selkeästi enkä mitään hipaisua. Tunnen koko kämmenen painon – se silittää käsivarttani muutaman kerran melkeinpä hellästi, ennen kuin katoaa. Räväytän valot päälle; huone on tyhjä. Koira pälyilee epäilevästi ympärilleen, ei nuku sikeästi kuten yleensä.

Istun sohvalla kirjaa lukien. Lämmin kosketus poskellani; kämmenselkä ylhäältä alas. Säpsähdän, poskeani ikään kuin kihelmöi vielä pitkään jälkeenpäin. Olen yksin.

Usein, kun Ykkösmies on poissa kotoa – ja vain, kun hän on – joku tulee ja koskettaa minua. Kosketus ei ole aggressiivinen vaan pikemminkin lempeä; eikä milloinkaan seksuaalisväritteinen.

Ajattelin ensimmäisellä kerralla, että unen rajamailla aistit tekivät tepposet. Että olin jo nukahtanut ja uneksin koko kosketuksen; olo oli turvattomampi kuin Ykkösmiehen kotona ollessa. Mutta sitten kosketuksia alkoi tapahtua myös ollessani täysin hereillä.

Vaikka kosketukset eivät itsessään olleetkaan epämukavia, tilanne sen sijaan oli. Olinko tulossa hulluksi? Vai hiippailiko vanhan talon uumenissa joku perverssi aave? Alkoi vähän ahdistaakin; koska se tulee taas hipelöimään, mihin se koskettaa seuraavaksi.

Keskustelin tästä viime lauantaina erään tuttavani kanssa, jossa on vähän selvänäkijän vikaa (omasta mielestään, minähän en taas agnostikkona usko). Mies ei tiedä suvustani mitään, ja ookoo; arvaus että isovanhempani ovat jo kaikki menneet manan maille ei ole kovinkaan suurella epätodennäköisyydellä väärä ikäni huomioonottaen.

Mies oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kummitussilittelijä on mummuni, joka näin haluaa kertoa että ei ole minua unohtanut, ja että valvoo vieläkin ensimmäisen lapsenlapsensa ylitse. Sinänsä hyvä valinta; asuin pienenä mummulassa ja tämä topakka nainen lähestulkoon kasvatti minut yhdessä äitini kanssa. Mummu oli minulle rakas.

Aika ihana ajatus.

Ykkösmies tietenkin kieltäytyy uskomasta; jopa niin että uskoo mieluummin minun olevan tulossa hulluksi, kuin minun kertomustani siitä miten joku minua aina hänen poissaollessaan silittelee.

Onko muilla ollut kokemuksia, joita ei voi järjellä selittää? (Vai pitääkö hakeutua psykiatrin pakeille..) 

***

Edit: Mikähän siinä muuten on, että yllämainittu ”selvänäkijä” (huom. ironiset lainausmerkit) päätti kertoa ”kyvyistään” juuri minulle (kukaan muu hänen ystävistään ei tiedä) – ja muutama kuukausi sitten naapurin pojan kaveri tunnusti (juuri minulle, puolitutulle), että näkee värejä (auroja?) ihmisten ympärillä? Onko näillä epäilijän mielestä huuhaa-ihmisillä joku tutka, joka kertoo että tuolle voi mennä uskoutumaan? 

–> Rationaalinen selitys: ”se on niin viinipäissään ettei kuitenkaan muista sitä enää huomenna”? 😀 

Kommentit (27)
  1. Heippa,
    Tästä sinun jutusta on jo tovi, mutta se tuli vastaan kun googlettelin näitä kokemuksia.. Lapsena minulla oli näitä erikoisia tuntemuksia ja kokemuksia. En ole nähnyt koskaan ”aavetta” kun en uskaltanut katsoa. Silmät laitoin kiinni ja odotin että ”se” meni pois. Kuvaamaasi kosketusta, silittelyä. Myös jonkun ”pahan” läsnäolon tunsin useasti ja siihen yhdistyi erittäin paha haju. Nämä siis ennen kouluikää. Yhden kerran teininä koin tämän ”pahan hajuisen hengen” läsnäolon, jonka olin unohtanut ja mieleni syövereihin haudannut ja pelästyin niin että puhkesin itkuun, paniikin ja hengen poistuttua. Olin kuitenkin selittänyt itselleni nämä lapsen vilkkaalla mielikuvituksella. En koskaan kertonut näistä kenellekään. Nuorena aikuisena olen kuullut itseäni kutsuttavan nimellä, askeleita, kosketuksia ja niin konkreettisesti siis, että olen rynnännyt ulos asunnosta ja uskaltautunut takaisin kotiin vasta kun tiesin avomieheni olevan paikalla. Hänelle en uskaltanut kertoa näistä, koska en halunnut kuulostaa ihan hullulta.. Nämä kosketukset ym.tulivat aina kun vähiten osasi odottaa, joten en osannut valmistautua ja kohdata, mitä joskus olin kuullut, että pitäisi tehdä. Menin vain suunnattomasn paniikkiin ja koitin vain jälkeenpäin unohtaa koko jutun. Noh, kun aikaa kului eikä pelottavia juttuja tapahtunut, ajattelin taas että oli mitä oli, ei niistä kannata puhua. Meni siis lähes seitsemän vuotta ihan hyvin, että pystyin ignooraamaan höpöhöpöjutut, kunnes eilen yönä yritin nukahtaa ja yhtäkkiä tunsin jonkun sänkyni vieressä. En avannut silmiäni, jokin silitti päätäni, hiuksiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni päätin uskaltaa katsoa mitä tapahtuu ja annoin tämän olennon tulla sänkyyn viereeni. Hän oli alasti, samoin minä. Hän halasi minua, myös minä kiedoin kyljellään ollessani toisen käteni hänen ympärilleen, hän silitti ja lopulta suuteli suulle! Se oli miehen vartalo, jonka tukan tunnen vieläkin käsissäni. Hiuksissa oli jopa jotain muotoilutuotetta. Se tuntui tismalleen oikean ihmisen suudelmalta. Lämmin ja kostea. Ei lainkaan mitään kylmää, eikä vilunväristyksiä. Sitten tunsin sen katoavan seinän läpi yläviistoon. Jäin miettimään, että olinko ihan hullu kun päästin ”aaveen” sänkyyni ja tiedän mitä koin oli todellista, eikä näistä voi silti kenellekään puhua. Olen nyt 35 ja muistan taas kaikki aiemmat kokemukset, jotka olin koettanut maton alle taputella. Eli kyllä on. Vähän ahdistaa, kun en tiedä että mitäköhän tuli tehtyä. Nyt olen sinkku, joten sitä en huoli.;P En osaa yhdistää henkilöä kenenkään tuntemaani, mutta kyseessä oli sama ”henki” jonka läsnäolon olen tuntenut aiemminkin, tunsin sen nyt. Se pysytteli pois avoliittoni ajan 14v. Silloin kohtaamani ”aaveet” olivat ihan muita. Tiedän kyllä mitä neurolääketide näistä tuumaa. Mutta näin nyt kävi. En oikein tiedä mitä ja miksi.

  2. Minä toisaalta kammoan tällaisia ajatuksiakaan, mutta samalla todettava, että olen samanlainen. Enemmän saan tällaisia ”ajatusetiäisiä” kuin tunnen fyysisiä tuntemuksia. Vaikka niitäkin tillut joskus koettua. Äidilläni on sama. Ja mummollani (äitini äidillä). Lisäksi näemme unia – itse nyt näen unia niin paljon, etten osaa tulkita niitä enteiski, mutta mummollani vahvana ja äidilläni puolittain. Sain juuri eilen luetuksi loppuun K. Vuoren kirjan Näkijän tytär ja nyt tulee tahtomattaankin verrattua tilannetta siihen – minä siis kammoan ajatusta kummituksista yms. niin minä ajattelen mieluummin, et kyseessä on suojelusenkeli tai muu.

    Ja se mikä on mielestäni mielenkiintoista, niin minä, jonka sukujuuret istuvat vahvasti Itä-Suomessa, näen unia ja ”aistin” etiäisiä (eli en tunne ihollani kosketusta vaan koen tunteita, kuten iloa tai ahdistusta). Kun taas tuttuni, joilla on myös piirteitä tällaiseen ”yliluonnolliseen”, ovat Pohjanmaalta ja heidän suvussaan nähdään henkiä, tunnetaan kosketuksia ja yksi näkee lisäksi vahvasti symboloituja unia (hän näkee siis unta vedestä vain, jos tulossa on suruviesti). Eli miksei tämäkin voisi olla vanhaa verenperintöä ja aistimme tuntevat toiset samankaltaiset? Ja verenperintöä mietin siksi, että miksi tavat ”nähdä” olisivat samankaltaisia samalta suunnalta tulevilla? 🙂

    (Ja ai miten niin luen blogia läpi juhannuksen paluuliikenteessä blogiasi? Miten niin sen huomaa, että postaan kommentteja putkeen, kun ennen olen ollut kommentoimatta? 😀 )

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *