Viime hetket
Tänään meidän häihin on enää vaivaiset kolme päivää tämä ilta mukaan laskettuna. Pikkuhiljaa alkaa jännittää enemmän ja lipsautuksien vaara kasvaa tunti tunnilta. Ajatukset on aikalailla lauantaissa ja kaikki mahdollinen alkaa olla valmista. Eilen kävin laitattamassa rakennekynnet, mies nouti pukunsa pesulasta ja kukkien noutokin siirrettiin perjantaille. Ilmeisesti siis tungen kimpun yöksi jääkaappiin ja otan sen jo aamulla mukaan meikkiin, ettei lastenhoitaja ihmettele kimpun raahaamista kylpylälomalle. Meidän aikataulu on varmasti koko viikon aina lauantai-iltaan asti todella tiukka, mutta ei auta valittaa. En edes tiedä, missä välissä ehdin siivoamaan kotona, kun koko ajan pitää juosta jossain?! Se saa olla tällä viikolla toissijaista.
Hiukan kyllä harmittaa, kun hääpäivän aikataulu tulee olemaan niin tiukka vähäisestä ohjelmasta huolimatta. Yhdeltätoista menen meikkiin ja kampaukseen, joihin on varattu aikaa kolme tuntia. Puoli kahden aikoihin sulhanen lähtee kotoa häämekon ja pukunsa sekä muiden tavaroiden kanssa. Meillä on ehkä puoli tuntia aikaa vaihtaa hääasusteet niskaan ja sitten saakin taas kaahata maistraatille. Kaaso hoitaa leivokset ja itsensä paikalle. Maistraattimenoihin juhlamaljoineen varattiin tunti. Potrettikuvaukselle varattiin kaksi tuntia matkoineen ja kuudelta ollaankin toivottavasti hotellilla. Pitää varmaan vielä varmistaa sieltä, että pieni myöhästyminen ei haittaa, jos vaikka meneekin seitsemään. Puoli yhdeksän aikaan meillä on pöytävaraus pienen matkan päässä hotellista. Meillä siis pitäisi kaiken järjen mukaan olla ennen illallista hetki aikaa hengähtää eikä olla varmoja, olisiko se sopiva väli infota läheisimmät naimisiin menosta. Jotenkin en haluaisi venyttää sitä seuraavaan päivään, mutta toisaalta taas reaktiot jännittää enkä halua pilata epämieluisilla reaktioilla iltaani. Vaikka ollaan päätetty jättää poikkipuoliset sanat omaan arvoonsa, se saattaa olla vaikeaa, kun kyse on meille tärkeistä ihmisistä. Toivon vain hartaasti, että muutkin osaavat olla onnellisia meidän puolesta, vaikka ollaankin salailtu ja livauteltu valkoisia valheita viimeiset puoli vuotta. Ihan perus, että mulle iskee pieni epävarmuuden poikanen juuri ennen the Dayta.
Ps. Kuinka kauan multa menee tottua uuteen sukunimeen? Nään jo sieluni silmin itseni varaamassa ties mitä lääkäriaikoja vanhalla nimelläni.. Puhumattakaan noloista korjailuista jälkeenpäin: ”Tota, mä taisin unohtaa viime kertalla oman nimeni…”.