Jolene(-yliannostus?)
Enhän voi kutsua itseäni hevariksi kohta enää ollenkaan, kun laitan tänne vain ihan kaikkea muuta paitsi metallia!
Tämän kerran aiheena on yksi suosikkikappaleistani, jota kuuntelen vähän aina ”salaa”. Nokkelimmat päättelevät tietysti postauksen otsikosta, että kyseessä on tietysti Dolly Partonin legendaarinen kappale Jolene. Minusta se on hyvä, ja niin näköjään aika monesta muustakin, sen verran ahkeraan siitä on tehty covereita.
Minullahan olisi ollut ns. oikeaakin tekemistä täksi illaksi, mutta koska rentoutuminen ja kivojen juttujen tekeminen on aina hyvästä, eksyin Youtubeen kuuntelemaan Jolenen useampaa versiota. Ensin lähinnä siksi, että ystävä väitti, ettei ollut koskaan kuullutkaan laulua, joten halusin etsiä mahdollisimman hyvän version, ja sitten ihan vaan siksi, että siitä on tehty niin monta mielenkiintoista versiota.
https://www.youtube.com/embed/1plvBR02wDs” width=”420″>
Aloitetaanpa alusta. Ensiksi etsin ihan alkuperäisiä versioita, joten tässä sellainen. Dolly Parton, tukka ja kultainen 70-luku. Kuulostaa, noh, todella tyypilliseltä country-laululta. Ihanan konstailematon, ja vaikka look onkin jokseenkin yliampuva, laulu on pidetty hyvinkin simppelinä. Kaunis versio, jossa lyriikat pääsevät ehkä eniten oikeuksiinsa.
Sophie Ellis Bextorin versioon ihastuin kovasti. Pidän laulajasta muutenkin, ja tämä versio tuntui jotenkin todella freesiltä. Tässä liikutaan selvästi tällä vuosituhannella, ja brittiläinen tuulahdus todella tuo lauluun uuden ilmeen. Tanssittavampi versio, ehdottomasti.
The White Stripes taas tykittää aika erilaisella meiningillä. Jack White on yksi suosikkimuusikoistani, ja tämä versio on kyllä aika loistava. Ihan eri maailmasta kuin muut listalla olevat, paljon rockimpi – tykkään. Ihan suosikikseni tämä ei nouse, joku pieni juttu hieman häiritsee minua tässä jostain syystä, mutta komeaa kuultavaa on silti.
Tämäniltainen innostus lähti oikeastaan tästä versiosta. Nuori Virve Rosti laulaa laulun hienosti, eikä häviä alkuperäiselle yhtään. Sanoituksetkin on saatu sopimaan hyvin, eikä mukana ole kökköjä käännösongelmia.
Loppuun vielä tuore veto, viime vuoden Glastonbury-festivaalilta. Tässä versiossa Partonin ääni kuulostaa paljon pehmeämmältä kuin 70-luvun versiossa, ja lopputulos on kaunis. Plussaa myös videolla näkyvistä järjestyksenvalvojista, joilla on oma koreografia!
Tiedän, saatoin vetää tämän ihan pikkuisen överiksi. Mutta itse asiassa pidän kovasti tällaisesta vertailusta laulujen välillä, sillä covereiden avulla saa usein lauluista aivan uusia ulottuvuuksia irti. Joskus saatan viettää hyvinkin pitkälti aikaa tällaisessa touhussa, sillä minusta on kiinnostavaa kuunnella, minkälaisella mielellä coveroivat artistit ovat lauluja lähestyneet. Tämänkertaisesta satsista en osaa suoralta kädeltä nimetä voittajaa, sillä kaikki ovat hyviä, mutta eiköhän alkuperäisen artistin veto sinne korkeimmalle korokkeelle kuitenkin nouse.