Herään

…heti vituttaa. 

 

Näin alkaa Timo Rautiaisen & Neljännen Sektorin laulu nimeltä Oma arkipyhä. Voin kertoa, että se on ollut tänä syksynä kaikista osuvin laulu mun elämääni. Mulla on nimittäin ollut hiukan vaikeaa, ja esimerkiksi se kuukauden hiljaiselokin johtui siitä. 

Mutta, laitetaanpa se laulu tähän väliin, kun siinä on niin osuvat sanat, ja jatketaan sitten minun mietteitäni. 

//www.youtube.com/embed/YcgCMv68YwE

Niin. Minun ajatukseni ovat kulkeneet pitkälti tuon laulun mukaisia polkuja, siinä on vaan sanottu asiat yksinkertaisemmin. 

Olen ollut todella uupunut, olen hautautunut työhön (vaikka minusta tuntui että kaikki on hallinnassa), en ole nukkunut, olen ollu täysin hajalla, itkeskellyt ilman syytä, ja mikä pahinta, pitänyt kulissia yllä. Olen aika hyvä tuossa viimeksi mainitussa asiassa, hymyilemään vaikka itkettää, kertomaan kaiken olevan hyvin, näyttämään normaalilta. Pidin sen salassa kunnes oikeasti lopulta vajosin aika sietämättömään kurimukseen. Vasta silloin uskalsin kertoa asiasta edes perheelleni. 

Väitän, että osasyynä tässä on se, että minä olen aina ollut se, joka pärjää. Sukulaiset ja tutut ovat hokeneet sitä iät ja ajat, että asia kuin asia, niin kyllä minä sen hoidan. Opiskelut? No kyllähän ne sujuvat noin terävältä tytöltä. Kaverisuhteet? Juu, hienosti hoituu. Rahankäyttö? Ei mitään ongelmia, kyllä fiksu likka sen hoitaa kunnolla. Työpaikka? Kyllähän sinä nyt siinäkin onnistut, olet niin hyvä. 

Joskus nuo ennakko-odotukset eivät toteudukaan, ja on äärettömän vaikeaa myöntää edes itselleen, että nyt en muuten pärjääkään enää yksin. Kielsin asian itseltänikin jonkun aikaa, ja vasta kun todella tajusin, että ei tämä ole enää normaalia, uskalsin avata suuni. Ja silloinkin harvoille ja valituille, ja pyysin pitämään asian salassa. 

Olen aina ollut pohdiskelijatyyppiä, ja siksi pyörittelinkin asiaa pitkään mielessäni. Olen huono uskoutumaan muille, sillä pelkään, että sitä käytetään minua vastaan, sillä näin on käynyt aiemmin. Pelkään, että asioitani levitellään, pelkään kasvojeni menetystä. Tämä oli osittain hyvä asia, että pystyin käymään asiaa mielessäni läpi, sillä pyörittelin sitä monelta kantilta. Mutta. Oma pää on paras kaveri ja pahin vihollinen. Välillä tuntui, että minun ongelmani olivat hyvinkin vähäpätöisiä – muualla maailmassahan on sota ja nälänhätä, elä sinä siinä itke kun väsyttää, ei se mikään ongelma oikeasti ole – mutta joskus asiat olivatkin ylitsepääsemättömän vaikeita ja suuria. Tuon asian vähättelyn ja kieltämisen yhteydessä oivalsin kerran, että jos minun ongelmani eivät ole suuria minulle, niin kenelle sitten? Aina löytyy joku, jolla menee asiat huonommin, mutta ei se poista minun ongelmiani, vaan pahentaa niitä, kun en saa oikeanlaista kohtelua. Kun myönsin, että minulla on vakavampikin ongelma, ja että minun tulisi myös kohdella sitä sen vaatimalla tavalla, oloni helpotti. Kyllä minä voin sanoa että tänään en pärjääkään, nyt tarvitsen apua. 

Olen käynyt pari kertaa juttelemassa asiasta, ja vaikka edelleenkin ehkä sensuroin joitakin, enkä kerro kaikkea, on oloni jo helpottanut. Myös se, että olen kertonut asiasta perheelleni ja parhaimmille ystävilleni, on auttanut, sillä nyt he tietävät, mikä minulla on, eivätkä hätkähdä, jos vaikutankin yhtäkkiä erilaiselta. 

Nyky-yhteiskunta antaa tuloskeskeisyydellään aivan epätodellisia odotuksia, joihin jokaisen täytyisi vastata. Pitäisi olla tehokkaampi ja tuotteliaampi töissä ja koulussa, pitäisi tehdä kunnollista ruokaa, urheilla, nukkua, matkustella, auttaa muita ja vielä rentoutua, pikaisesti ennen työvuoroa. Miten tällaisia odotuksia voi oikeasti täyttää? Minä itse lähdin ihan siitä, että kuuntelin itseäni. Nukuin huonosti, ja ratkaisuna aloin tehdä rauhallisia kävelyitä iltaisin, ja uni parani. Vähensin koneellaoloa, varasin iltaisin aikaa rentoutumiseen enkä stressannut, jos en saanut unta. Vähensin myös työmäärääni, jota olin haalinut jo ihan kiitettävän paljon. Päätin, että unohdan sen perfektionismin, ja olen itselleni armollinen, jos en teekään kaikkea täydellisesti. Otin yhteyttä kurssien opettajiin ja kerroin heille tilanteesta, ja sain sovittua uusia palautusaikoja tehtäville. Sain tehdä asioita rauhassa omaan tahtiini. Pidän ainakin sellaisen päivän viikossa, jolloin en ajattele mitään opiskeluun liittyvää, en mitään, mitä minun pitäisi tehdä. Olen vain rauhassa ja rentoudun. 

En keksinyt näitä kaikkia asioita heti, enkä lähtenyt toteuttamaankaan niitä heti, mutta kuten tiedämme, joki koostuu pienistä puroista. Nyt, kun olen antanut itselleni luvan unohtaa sen tehtävälistan aika ajoin ja olla, on oloni taas parempi. Silti välillä saan tyhjästä itkukohtauksen, mutta niitä tulee vähemmän kuin ennen. Välillä itken kun en halua lähteä luennolle, mutta silloin keksin siitä hyviä asioita tai jään kotiin. En ota asioita turhan vakavasti – ei se ole niin tarkkaa että suoritanko jonkun kurssin nyt vai ensi vuonna. 

Masentunut en ole, sillä elämänhaluni ja yleinen mielentilani ovat pysyneet edelleenkin hyvinä. Tietysti syvimmässä väsymyksen alhossa ei paljon kiinnostanut tehdä mitään, mutta kun sain taas unen päästä kiinni, katsoi peilistä huomattavasti iloisempi nainen takaisin. En pidä tätä syksyä suoraan negatiivisena kokemuksena, sillä nyt tiedän taas enemmän itsestäni, ja omista rajoistani.

Kirjoitin tämän tekstin nyt, yhdeltä istumalta, ja sekin helpotti oloani. Olen välillä kirjoitellut asioita ylös, niin kuin päiväkirjaan, sillä jo se on parantunut oloa, kun ajatukset on saanut ulos sieltä omasta mielestä. Nyt jatkan eteenpäin tielläni, ja toivon että tilanne normalisoituu lopulta. Ja kuuntelen tuota laulua, joko ahdistuneena tai iloisena.