Kuten olen aiemmin maininnut, erosin viime kesänä ihmisestä, jota luulin elämäni rakkaudeksi. Eron jälkeen hyvinvointini romahti.
Kaikki alkoi ahdistaa minua. Minä ahdistin minua. Ulkonäköni, luonteeni, tapani. Niissä täytyi olla jotain vikaa. Työpaikkani ahdisti minua. Jos en olisi voinut huonosti töissä, ehkä parisuhteeni olisi kestänyt. Työpaikalla on ihmisiä, enkä jaksa nähdä ihmisiä. Kotini ahdisti minua. Muistoja täynnä joka nurkka. Nimi ovessa. Matto lattialla. Keittiöön unohtunut kattilan kansi. Talous ahdisti minua. Kuinka yhtäkkiä pärjään yksin? Vuokra tuplaantui. Kaikki laskut jäi minulle. Kaiken ahdistuksen keskellä Nukkumatti unohti minut. Yrittäessäni mennä nukkumaan, aivoni kävivät ylikierroksilla. Muistot, laskut, koirat, kattila, vartalo, matto, matkat, työt, tyhmä, ruma, laiska, ilkeä. Aivoni eivät hiljenneet hetkeksikään.
Käännän kylkeä seitsemättä kertaa. Katson kelloa. Vessaan. Yritän rentoutua piikkimatolla. Otan rauhoittavan yrttitabletin. Vessaan. Katson kelloa. Lasken hengityksiä. Käännän kylkeä. Rapsutan koiraa. Vessaan. Ihan kuin joku olisi unohtanut radion päälle pääni sisällä. Radion, joka maalaa maailmani mustaksi. Käännän kylkeä. Katson kelloa. Vessaan. Torkahdan hetkeksi. Herään. Katson kelloa. Vessaan. Torkahdan. Herään painajaiseen. Pyörin sängyssä. Torkahdan. Herätyskello soi.
Tiuskin kaikille. En jaksa tehdä muutakuin pakolliset asiat. Ahdistaa. Väsyttää. Purskahtelen itkuun. En jaksa pitää yhteyttä keneenkään. En jaksa nähdä ketään. Sisälläni on käsittämätön määrä ahdistusta, kiukkua ja väsymystä. Välillä en jaksa muuta tehdä kuin itkeä. En jaksa syödä. En jaksa seistä suihkussa. En jaksa olla hereillä. Mutta uni ei tule.
Viiden vuorokauden unisaldon ollessa alle kymmenen tuntia, raahaudun liptonit silmieni alla aamuvuoroon. Lähes kaikki mihin tartun, putoaa kädestäni. Tärisen. En pysty olla paikoillani. Ravaan töissä jatkuvasti edestakaisin ja pudottelen tavaroita. Haluan itkeä. Havahdun siihen, että en saanut istuttua paikoillani edes ruokataukoni aikaa. En voi rauhoittua, mutta en saa mitään aikaiseksi. En muista, milloin oisin saanut edes syötyä kunnolla ahdistukseltani. Tajuan, että tämä ei voi jatkua. Varaan lääkäriajan.
Töistä lähden suoraan lääkäriin. Hävettää. Itkettää. En saa sanottua vastaanotossa mitään, näytän vain kelakorttiani. Istun odottamaan. Nappaan lehden. Selaan sitä lukematta. Laitan lehden pois. Napsuttelen sormia. Heilutan jalkoja. Hävettää. Salissa on oikeasti sairaitakin. Pyöritän peukaloita. Tömistän jalkoja. En jaksa olla paikallani. Lääkäri sanoo nimeni. Nousen nopeasti ja lähden ääntä kohti. Pudotan laukkuni lattialle. Lääkäri tulee auttamaan minua, kysyy onko kaikki hyvin. Purskahdan itkuun.
Äkillinen stressireaktio. Saan lääkkeen, joka auttaa ahdistukseen ja unettomuuteen. Otan lääkettä kotona varovasti lääkärin ohjeen mukaan minimiannoksen, ja tovin kuluttua ylleni laskeutuu rauha. Radio päässäni sammuu. Hymyilen pitkästä aikaa. On hiljaista ja rauhallista. Ei ahdista. Menen sänkyyn. Herään kymmenen tunnin kuluttua virkeänä. Oloni on vieläkin hyvä. Oloni pysyy hyvänä. Osaan jälleen nukkua. Myös ilman lääkettä. Olen onnellinen, että uskalsin hakea apua ja sain sitä. Olen onnellinen, että lääke auttoi minut pahimman yli, ja jatkosta selvisin ilman sen apua.
