No okei. Ehkä ei sitä räppiä, mut en malta olla enää kirjoittamatta!

Olin samoissa bileissä exäni kanssa ja vatsassani heräsi miljoona perhosta. Mutta koska mies on ex ja siihen on (kai) syynsä, juttumme pysyy kuopattuna. Samalla päätin myös että nyt saa miehet olla. En jaksa etsiä enää. Keskityn itseeni. Ei toiminut.

Päätös toimi kuin jokin lemmenloitsu, ja seuraavissa bileissä jouduin hätistelemään miehiä ympäriltäni. Tilanne oli uskomaton. Keskityin pitämään hauskaa ja nauttimaan olutta. Puhuin poikien kanssa epänaisellisia juttuja. Yhtäkkiä yksi pojista tunnustaa olevansa hulluna minuun. Ei näin. Pakenin paikalta.

Pitkä mies tulee pyytämään minua tanssimaan. Suostun. Saanpa muuta ajateltavaa. Mies pitää kiinni turhan tuttavallisesti. Ei näin. Pakenen paikalta.

Siirryn toiseen porukkaan. Yhtäkkiä tunnen lämpimän kosketuksen olkapäälläni. Käännyn ja näen exäni katsovan minua lempeästi. Ei näin. Pakenen paikalta.

Näen humalaisen miehen sammuvan pöytään. Haen miehelle vettä ja herättelen. Mies avaa silmänsä ja näyttää siltä, kuin olisi nähnyt enkelin. Seuraavat 15 minuuttia mies kävelee perässäni lausuen kohteliaisuuksia minusta. Ei näin. Lyöttäydyn seurueeseen, jossa tanssitaan, lauletaan ja nauretaan.

Alan jutella puolitutun kanssa. Puolituttu tanssittaa minua. Nauramme ja meillä on hirvittävän hauskaa. Juttelemme. Kello on todella paljon ja mies ehdottaa kotiinlähtöä. En enää jaksa muistaa ”ei miehiä” -ajatustani. Little fun never killed anybody. Enkä keksi mitään vikaa miehestä. Vielä ovella lähtiessämme herättämäni humalainen mies ehdottaa jos lähtisinkin hänen kanssaan. Ei näin. Äkkiä ulos.

Ei ollut huono valinta. Mies on hauska. Mutta ehkä liian poikaystävämateriaalia. Mitä en tällä hetkellä varsinaisesti elämääni kaipaa. Aika näyttää.

Oli tosin mukava herätä siihen, että sai kömpiä jonkun kainaloon hetkeksi ja sitten juoda valmiiksi keitetyt kahvit. Melkein voisin tottua siihen. Mutta vain melkein.