”Oon kohta kotona, turha alkaa riiteleen puhelimessa”

Henki salpautuu. En halua uskoa kuulemaani. En halua uskoa sitä, mitä tiedän juuri tapahtuneen. Tunnen putoavani syvään kuiluun. Syvään ja ahtaaseen. Haluan huutaa, mutta suustani ei pääse pihaustakaan. Jalat eivät enää kanna. Lysähdän keittiön lattialle. En itke. Rintani päällä istuu sumopainija. Sykkeeni on kiivas. Hengitykseni kiihtyy. Palelee. Haluan herätä tästä painajaisesta. Haluan takaisin eiliseen.

Alun lause tuli muutama vuosi sitten mieheni suusta, kun hän jäi kiinni pettämisestä. Yhtäkkiä maailmani pirstoutui tuhansiksi sirpaleiksi. Yhtäkkiä koko tulevaisuuteni pyyhkiytyi mustaksi kankaaksi. Kaikki mitä olin usean vuoden rakentanut ja suunnitellut, romahti ja rikkoutui. Luottamus ja rakkaus olikin täyttä valhetta. Koko viiden vuoden onni pikakelautui päässäni. Miksi? Miksi minä en ollut tarpeeksi? Mitä tein väärin? Itsetuntoni rutistui kuin limsatölkki katujyrän alle.

Minusta tuli täysin tunteeton robotti. Kun mies saapui kotiin hetken kuluttua, toivotin hänelle hyvää matkaa helvettiin. Seuraavat kolme kuukautta nukuin, tein töitä, biletin. En hymyillyt, en nauranut, en itkenyt. Suoritin. Jälkeenpäin en muista tuosta ajasta juuri mitään. Ainut tunne, mitä tunsin, oli häpeä. Hävetti olla se, ketä petettiin. Hävetti kertoa, miksi suhde loppui. Kolme kuukautta suoritettuani elämää, vaivuin väsyneenä sängylleni valmiina nukkumaan ja laitoin musiikin soimaan. Silloin se tapahtui. Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin. Itkin yhden biisin ajan. Itkin toisen biisin ajan. Itkin ehkä tuntikausia. Olin surullinen, koska olin ollut tyhmä. Olin surullinen, koska olin luottanut. Olin onnellinen, koska pystyin taas tuntemaan. Eheytymiseni alkoi tuosta hetkestä. Aloin pikkuhiljaa kasata itsetuntoani ja hymyillä.

Vuosia myöhemmin kuulen lauseen ”en halua enää jatkaa” ja putoan taas. Sama tuttu, ahdas kuilu ympäröi minut. En saa henkeä. Sydän tulee rinnasta ulos. Juuri kasattu palapelini on taas hajotettu. Olen viettänyt tunteja, päiviä, viikkoja miettien tulevaisuuttani, ja ollut varma, että hän kuuluu siihen. Olen suunnitellut käveleväni valkoisissa häntä kohti hymyillen. Olen ummistanut silmäni kaikilta muilta miehiltä hänen takiaan. Olen leijunut kuukausia kuplassa korkealla taivaalla, nyt kuplani puhkesi ja putosin asfaltille. En voi olla paikoillani. Lukitsen itseni vessaan ja otan viskiryypyn. Luovun viskistä. Haluan kohdata tunteeni ilman humalaa. Menen suihkuun. Istun suihkun lattialla lämpimän veden virratessa. Veden kohina peittää pahojen ajatusten äänen. Lähden suihkusta. Kävelen asunnossa edes takaisin ja toivon herääväni kohta. Eihän näin voi käydä. Ei taas. Hän lupasi. Lupasi rakastaa aina. Aina ei ole vielä loppunut. Vuorotellen kävelen ympyrää ja istun suihkun alla.

18 tuntia jatkettuani tätä rituaalia, rauhoitun. Yhtäkkiä tajuan kaiken. Elämällä on minua varten jokin toinen suunnitelma. Hän ei kuulunut suunnitelmiin. Saavuin kuilun pohjalle, ja pohjalla olikin kaunis puutarha. Nousen suihkun lattialta, kuivaan itseni, puen päälle ja harjaan hiukseni. Tajuan, että en voi muuttaa mennyttä enää, mutta voin vaikuttaa tulevaisuuteen. Vedän syvään henkeä ja teen päätöksen. Tästä lähtien olen onnellinen.