Rakas matkakumppanini

Viime viikko oli raskas. Kissani sairastui yllättäen ja se piti viedä lääkäriin. Huoli oli valtava ja menettämisen pelko nousi itselläni vahvasti pintaan. Minulla on todellakin traumoja eläinlääkärissä käymisestä – toinen kissani Wagner sairastui täysin yllättäen 2-vuotiaana ja se jouduttiin lopettamaan. Kun menimme nyt Viivi-kissan kanssa eläinlääkärille, nousivat tuon aikaisemman tapahtuman kaikki muistot pintaan ja ahdistus valtasi mieleni. Olin yksinkertaisesti varma, että tälläkin kertaa lähden eläinlääkäristä kotiin tyhjän kuljetuskopan kanssa, kaulapanta kädessäni.

Kun Viivi torstai-iltana oli röntgenkuvauksessa ja istuin tyhjässä toimenpidehuoneessa, en voinut estää kyyneleitä valumasta pitkin poskiani. Wagnerin kohdalla oli käynyt juurikin niin, että röntgenkuvat paljastivat karun totuuden siitä, että mitään ei ollut tehtävissä. Olin tälläkin kertaa melko varma, että niin voisi käydä. Väkisin mieleeni tulvivat kaikki muistot, joita olemme Viivin kanssa yhdessä kokeneet. Olemme asuneet seitsemässä eri asunnossa, viidessä eri kaupunginosassa. Kerran Viivi karkasi ikkunasta Liisankadulla ja lymyili parkissa olleen auton alla. Kerran se karkasi ikkunasta Meritullinkadulla ja kömpi viereisestä ikkunasta naapurin huoneistoon sisään. Kun huhuilin sitä, se kömpi ulos naapurista ja tuli takaisin kotiin. Viime kesänä se karkasi mökillä, mutta ei uskaltanut lähteä minnekään, vaan kömpi mökin alle piiloon ja tuli esiin vasta, kun sitä houkuteltiin tarpeeksi herkullisella ruoalla. Viivi on aina ollut kaikkien ystävieni suosikki ja lähes jokainen heistä on ilmoittanut halukkuutensa hoitaa Viiviä, koska Viivi on aina ollut niin kiltti, rauhallinen, ihmisrakas ja lempeä.

Ymmärrän, että ihmiset, joilla ei ole lemmikkejä, voivat ajatella kissan olevan ”vain kissa”, vain eläin. Itselleni Viivi on ollut matkakumppani ja ystävä jo 10,5 vuoden ajan. Se on lähes ainoa, joka on pysynyt muuttumattomana matkassani nämä kaikki vuodet. Kaikki muu ympärillä on muuttunut jatkuvasti, mutta Viivi on aina ollut Viivi. Rauhallinen kuuntelija, joka on parantanut mielialaani pelkällä läsnäolollaan.

Kun odotin Viiviä röntgenkuvauksesta tyhjässä toimenpidehuoneessa ja kyyneleet valuivat poskillani, valmistauduin mielessäni siihen, että pian voisivat koittaa jäähyväisemme. Mietin, mitä silloin haluaisin sille sanoa. Se kaikki tiivistyi kolmeen sanaan: kiitos rakas kaikesta.

Sitten lääkäri saapui huoneeseen, ja kertoi, että verikokeissa kaikki oli hyvin – ei mitään poikkeavaa. Röntgenkuvissakaan ei näkynyt mitään erikoista – vain paljon kaasua suolessa. Ehkä suolitulehdus. En ollut uskoa sitä. En, koska olin valmistautunut pahimpaan. Vielä kotonakin olen tarkkaillut pientä rakastani. Ihan todellako olet täysin kunnossa? Etkö vielä lähtenytkään? Niin kovin onnelliseksi teit minut, etteivät sanat riitä. Saamme jatkaa vielä matkaa toistemme matkakumppaneina, ja se on ihaninta pitkään aikaan. <3

-Netta (ja Viivi)