Onko tiiviisti asuminen ”masokismia”?

Yksi lempparibloggaajani, Homevialaura-blogin Laura kirjoitti jokin aika sitten hyvän tekstin nimeltä ”Miksi kompaktilla asumisella ei ole tilaa suomalaisessa unelmassa?” Aihe oli itselleni tuolloin erittäin ajankohtainen, olimmehan muuttaneet juuri huomattavasti edellistä asuntoamme pienempään kotiin ja olin saanut siitä ristiriitaista palautetta monelta taholta. Omatkin ajatukset olivat aiheen suhteen vielä aavistuksen sekaisin, mutta Lauran teksti herätti paljon ajatuksia ja vahvisti ajatustani siitä, että nyt on hyvä näin. Toisaalta minussa herätti ristiriitaisia tunteita lukea Lauran tekstistä esimerkiksi viittaus Hesarin kyselyyn, jossa yksinelävät suomalaiset totesivat haluavansa asua vähintään 70 m2 asunnossa ja että pienessä asunnossa ei kuulemma halua asua kukaan.

Eilen lukiessani Hesaria törmäsin Annamari Sipilän kolumniin, joka oli otsikoitu ”Suomalainen masokisti asuu kanankopissa”. Kolumnissaan Sipilä kirjoittaa, että hölmö suomalainen tyytyy pieneen ja vaatimattomaan kotiin, toisin kuin muitten kansallisuuksien edustajat. Suomessa kaikkien asuntojen keskimääräinen huoneistoala on 79,9 m2, kun taas Britanniassa se on 90 m2, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa keskimäärin 94 m2, Portugalissa 106 m2, Luxemburgissa 131 m2 ja Yhdysvalloissa keskimäärin uskomattomat 245 m2. Sipilän mukaan suomalaiset on aivopesty hyväksymään ahdas asuminen mukisematta ja hänen mukaansa ”satavuotias itsenäinen Suomi taantuu kohti hellahuoneyhteiskuntaa”. Lisäksi Sipilä arvelee suomalaisen saavan ahtaasta asumisesta ”masokistista tyydytystä”. Hän epäilee, että tarpeeksi moni suomalainen ei ole vielä vieraillut tarpeeksi monessa länsieurooppalaisessa kodissa nähdäkseen, että tavallisellakin palkansaajalla voi olla tilaa ympärillään.

Luettuani Sipilän kolumnin mietin hetken, onko se tahallista provokaatiota vai kenties omassa kuplassaan elelevän westendiläisrouvan kirjoittama. Mielestäni Sipilän kirjoitus tuntui niin todellisuudesta vieraantuneelta, etten tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ainakin omassa ikä- ja sosiaaliluokassani pääkaupunkiseudulla todella harva yltää tällä hetkellä asumisneliöissä edes tuohon Suomen keskiarvoon, saati sitten että yltäisi minkään muun vertailussa olleen maan tasoon. Ja sitten taas, miksi pitäisikään? Me asuimme 92 m2 -asunnossa, mutta jälkeenpäin ajatellen asunto oli kahdelle ihmiselle ihan turhan iso. Meillä oli yksi ylimääräinen makuuhuone, jossa lähinnä säilytettiin minun vaatteitani ja jossa oli työpöytä. Kukaan ei lähes koskaan oleillut tuossa huoneessa. Meillä oli myös erillinen keittiö, jossa ainoastaan valmistimme ruoan ja söimme kuitenkin aina olohuoneen ruokapöydän ääressä. Meille olisi siis paljon paremmin toiminut olohuoneen yhteydessä oleva avokeittiö. Meillä oli myös todella iso eteishalli, joka oli varsinaisia hukkaneliöitä. Kylpyhuoneemme normaalin makuuhuoneen kokoinen. Maksoimme asunnosta vuokraa noin 1600 euroa kuussa, mutta mistä oikeastaan maksoimme? Aika paljon ainakin turhista neliöistä, joita emme oikeastaan tarvinneet.

En usko Annamari Sipilän väitteeseen siitä, että suomalaiset on ”aivopesty” asumaan ahtaasti. Ahtaasti asumiseen on monia syitä ja yksi iso syy on tietysti raha. Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla asuminen on todella kallista. Suomessa on jo nyt miljoona yksineläjää, ja uskoisin että heistä aika moni asuu pk-seudulla. Kun vuokrat (ja asuntojen ostohinnat) ovat älyttömän korkealla, ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin asua ahtaasti, jotta olisi varaa maksaa katto päänsä päälle. Asuin itse opiskelija-aikana ensin 21 m2 asunnossa ja sitten 24 m2 asunnossa. Ensimmäinen tuntui ehkä hieman ahtaalta, toinen ei enää yhtään. Siinä oli loistava pohja; se oli läpitalon asunto, jossa oli erillinen keittiö ja tilaa tuova makuuparvi. En koskaan ajatellut siellä asuessani, että tarvitsisin lisää tilaa itselleni. En todellakaan koskaan haaveillut 70 m2 asunnosta yksin itselleni.

Rahan riittämisen lisäksi yksi aspekti on tietysti se, miten tai mihin rahansa haluaa käyttää. Tämä on jokaisen ihmisen henkilökohtainen valinta ja vaatii pohdintaa siitä, miten haluaa asiat priorisoida. Me olisimme toki voineet jatkaa isossa asunnossa asumista. Mutta se olisi tarkoittanut sitä, että se olisi ollut kaikesta muusta pois. Rahaa olisi kyllä ollut asumiskuluihin, mutta ei paljon muuhun. Ja tässä kohtaa tulee priorisointi: päätimme, että asunnon koosta voi tinkiä, jotta asuminen maksaisi vähemmän. Silloin rahaa vapautui käyttöön kaikkiin muihin asioihin: sisustamiseen, remontointiin, matkusteluun, harrastuksiin, ravintoloissa käymiseen ja niin edelleen. Tällä hetkellä haluan, että minulla on rahaa muuhunkin kuin asumismenoihin, ja siksi olen valmis tinkimään neliöistä. Nimittäin, sijainnista en puolestani ole juuri nyt valmis tinkimään. Niin tehdessään voisi toki hilata kuluja alas ja halutessaan saada lisää neliöitä. Toisaalta lisäkuluja tulisi silloin esimerkiksi työmatkoista, koska siinä tapauksessa joutuisimme todennäköisesti hankkimaan toisen auton.

Ylipäätään pitäisi muistaa, että suomalaiset ovat aina olleet vaatimatonta kansaa. ”Kel onni on, se onnen kätkeköön”, sanotaan. Se voisi mennä myös niin, että se kenellä rahaa on, se pitäköön ne piilossa ja älköön niillä leuhkiko. Suomessa ei oikeastaan edes saa pröystäillä asumisella, vaan on parempi olla vaatimaton. Muuten saa osakseen pahoja puheita ja kateutta. Uskon, että Yhdysvaltojen keskimääräiseen asumisneliölukuun vaikuttaa vahvasti se, että Yhdysvalloissa on paljon ökyrikkaita, jotka asuvat hulppeissa kartanoissa ja käyvät keskenään kilpavarustelua talojensa koolla. Toisaalta Jenkeissäkin asutaan suurissa kaupungissa todella ahtaasti ja asuminen maksaa siellä maltaita. Täytyykin muistaa, että keskiarvo todellakin on aina keskiarvo ja sen sisään mahtuu vaikka ja mitä.

Lisäksi, jos katsotaan asiaa historian näkökulmasta, on Suomessa aina asuttu ahtaasti. Suomihan on ollut pitkään erittäin köyhä maatalousyhteiskunta, jossa isot perheet asuivat yhden huoneen tuvissa, ja tämä vaikuttaa varmasti asenteisiimme edelleen. Moni meistä on kuullut omilta vanhemmiltaa ja isovanhemmiltaan tarinoita jos minkälaisista asumisoloista- ja ratkaisuista. Jos ennenkin on pärjätty ahtaammin, niin miksi sitten enää ei pärjättäisi? Ja ennen kaikkea, MIHIN sitä tilaa sitten niin hirveästi tarvitaan?

Ilmastonmuutoksen luvattuna aikakautena tuntuu Sipilän kirjoitus myös varsin ajattelemattomalta. Tiivis asuminen kun nimenomaan on ekologista. Tukholmalainen kaupunkitutkija Alexander Ståhle kommentoi asiaa näin: ”Jos mitataan hiilijalanjälkeä, tiiviissä asumisessa se jää asukasta kohden pienemmäksi kuin väljemmillä asuinalueilla. Energiankin kulutus on kerrostalossa per asukas matalampi kuin omakotitalossa.” Isossa omakotitalossa kuluu sekä rahaa että energiaa vähäisellä käytöllä olevien huoneiden turhaan lämmittämiseen. Maksan mielummin itselleni vaikkapa hot jooga -tunteja kuin koko vuoden ajan sähkö- ja lämmityskuluja sellaista huoneista, joissa vain ja ainoastaan säilytän vaatteitani tai käyn lämmittämässä ruokani mikrossa.

Haluaisinkin tietää, mikä tiiviistä asumisesta tekee masokismia. Mielestäni se on realismia. Se on järkevää, ekologista ja taloudellista. Tiiviimmässä asumisessa todennäköisesti vietetään myös enemmän aikaa yhdessä, kun ei ole niin hirveästi huoneita, joihin eristäytyä. On totta kai ymmärrettävää, että esimerkiksi lapsiperheet tarvitsevat enemmän tilaa ympärilleen kuin sinkut tai lapsettomat pariskunnat. Todennäköisesti mekin tulemme taas jossain vaiheessa asumaan hieman isommassa kuin tässä alle 40 m2 asunnossa, mutta emme missään nimessä tule ikinä muuttamaan tuollaisiin Yhdysvaltojen neliömäärien asuntoihin. Edes sitä 150 m2 omakotitaloa isolla pihalla ei tulisi enää 2017-luvulla pitää onnellisuuden tai menestyksen mittarina. On ihmisiä, jotka ihan tietoisesti valitsevat asua tiiviimmin, eikä se tee heistä masokisteja, luusereita tai onnettomia.

(Kuvat: Pixabay; copyright free images)

-Netta

Lue myös:

Downshiftasin työn lisäksi myös asumisen

Tätä asuntoa tulee ikävä