Still alive

Siteeraan tekstin otsikossa jo kuopatun, loistavan The Crash-bändin biisin nimeä. Olenkohan ainoa fossiili, joka kyseistä bändiä tai biisiä muistaa? Jos ette muista tai tiedä, niin kuunnelkaahan ihmeessä, esimerkiksi Spotifysta löytyy. Loistavaa musiikkia 🙂 

Äskeinen höpötys puolestaan ei liittynyt tähän tekstiin mitenkään muutoin kuin siten, että pahoittelen pientä radiohiljaisuutta; täällä ollaan ja hengissä! On kyllä ollut aikamoista suossa rämpimistä jälleen. Juuri kun ehdin iloita, että olin päivittänyt paljon ahkerammin kuin aikoihin ja oli hyvä kirjoitusflow päällä, niin kaikkea mahdollista tuli väliin. Elämäksi sitä kai kutsutaan? Harjoittelu alkoi, ja siellä on ollut vieläkin rankempaa kuin syksyisessä harjoittelussa. Työtä on riittänyt aamusta iltaan eikä aikaa jää paljonkaan millekään muulle. Tämän lisäksi sattui jotain erittäin ikävää: lähiomaiseni joutui onnettomuuteen ja sairaalahoitoon. Alkujärkytys oli kova ja siitä toivuttuani menikin sitten paljon aikaa järjestellä hänen asioitaan, soitella ympäri sairaaloita, tuttavia ja hakea hänen lemmikkinsä luokseni hoitoon. Onneksi tässä asiassa on pahin nyt ohi ja asiat alkavat järjestyä.

 

Olen ollut jälleen suurten kysymysten äärellä; miten elää oman näköistä elämää ja miten selvitä näistä kaikista vastoinkäymisistä, joita näyttää tippuvan eteen tuon tuostakin? Miten yrittää ylläpitää positiivinen asenne, kun tuntuu että olisi niin paljon syitä lipsua sinne negatiivisen puolelle? Olen yrittänyt tässä kaikessa kiireen ja stressin keskellä löytää onnea pienistä asioista: nukkua hyvin ja syödä hyvin. Silittää kissaa, halata ihmisiä ja pitää kädestä. Kuunnella hyvää musiikkia (vaikuttaa tutkimusten mukaan samantien aivoissa positiivisella tavalla) ja katsoa hyviä sarjoja/leffoja. Yrittää ehtiä tavata ihmisiä. Esimerkiksi viime perjantaina pidimme ystävien kanssa lautapeli-illan, se oli todella rentouttavaa ja hauskaa! Olen myös yrittänyt karsia kaikki ylimääräiset velvollisuudet nyt minimiin ja keskittyä olennaiseen. Päätin myös pitää tänä kesänä 4 viikkoa lomaa, vaikka en ole tehnyt sitä aikoihin, varmaan viimeksi 10 vuotta sitten. 

Koska viime vuodet ovat olleet suurta myllerrystä, olen onneksi jo oppinut suhtautumaan vaikeisiin asioihin oikealla tavalla. Pidän aina mielessäni sen, että olen selvinnyt jo vaikka mistä, ja että mikään vaikea aika ei ole kestänyt ikuisesti. This too shall past. Olen myös huomannut, että pikkuasiat eivät hetkauta minua enää kovinkaan suuresti. Mitä sitten, jos avain jäi kotiin? Soitetaan huoltomies avaamaan ovi. Mitä sitten, jos bussi meni nenän edestä ohi? Kohta tulee seuraava ja sitä seuraava. Eikä haittaa, vaikka ulkona nyt sataisikin vettä eikä ole sateenvarjoa mukana. Kotoa löytyy paljon vaihtovaatteita :)

Ja onneksi tämä harjoittelukin loppuu kohta, ja toukokuun alussa opinnot koko tältä lukuvuodelta. Kesäloma siintää edessä päin ja ensi lukuvuodesta tulee opiskeluineen rennompi kuin tästä vuodesta. Ja ehkäpä jossain lähitulevaisuudessa siintäisi vihdoin myös valmistuminen? Vielä kun jaksaisi hetken tätä älytöntä kiirettä, niin eiköhän se sitten palkita tulevaisuudessa. 

                                                                      (Kuva: Hanko, kesä 2014)

Taputan itseäni olkapäälle. Olen ylpeä siitä, miten hyvin olen selvinnyt ja jaksanut. Tehkää tekin niin. Kukaan muu tässä maailmassa ei ymmärrä, millaista on olla sinä ja millaisia asioita käyt läpi. Yleensä ihmiset vähättelevät kokemuksiasi ja tunteitasi, mutta älä koskaan tee itse niin. Ja muista, olet vahvempi kuin uskotkaan!

Ihanaa viikonloppua! 

-Nettanen