Pyhäinpäivänä

Tänään vietetään pyhäinpäivää. Kun olin lapsi, päivästä puhuttiin myös nimillä pyhäinmiesten päivä tai vainajien muistopäivä. Nyt, 2010-luvun loppupuolella kyseinen päivä meinaa sekoittua myös Halloweeniin, ja oikeastaan hautautua vähän kurpitsojen, naamiaisasujen ja pääkallokarkkien alle. Ja niinhän sitä usein käy, että uudet ja vanhat perinteet sekoittuvat keskenään, ja vanhat tavat jäävät uusien alle.

Lapsuuteni pyhäinpäivistä muistan sen, että pyhäinpäivä oli aina lauantai, jolloin kaikki paikat olivat kiinni. Kaupat sulkivat ovensa, samoin lähes kaikki ravintolat ja tietysti ne harvat kahvilat, joita tuohon aikaan pienestä kotikaupungistani löytyi. Lapsen näkökulmasta tuo päivä oli usein aika pitkäveteinen, tylsä ja vähän ankeakin. Meillä pyhäinpäivään kuului aina tiiviisti hautausmaalla käyminen – veimme kynttilät niiden tuttujemme haudoille, jotka oli haudattu asuinkaupunkiimme. Muualle haudattuja läheisiä muistimme sytyttämällä kynttilät heille kotonamme – joko ulos puutarhaan tai sisälle vaikkapa ikkunalaudalle. Olen varma, että vanhempani muistelivat tuolloin heitä, jotka olivat edesmenneitä.

Nyt, kun olen itse aikuinen, haluan myös pysähtyä muistamaan heitä, jotka ovat poistuneet tästä ajasta. Sytytän kynttilän ystävälle, joka lähti aivan liian varhain. Kolmelle isovanhemmalle ja muille tutuille, jotka ovat lähteneet. Pysähdyn ja muistan heitä hetken. Toivon, että heillä on nyt hyvä olla ja toivon, että he ehtivät tehdä maallisen vaelluksensa aikana asioita, jotka toivat heille iloa. En koe pyhäinpäivää enää niin ankeana kuin lapsena. Saatan tuntea surua ja haikeutta, mutta ymmärrän sen kuuluvan asiaan. On luonnollista ikävöidä rakkaita ihmisiä, jotka ovat poissa.

Vaikka en millään tapaa vastusta Halloweenia eikä minulla ole mitään uusia perinteitä vastaan, toivon silti, ettei pyhäinpäivä täysin unohtuisi. Mielestäni se on arvokas päivä ja mahdollisuus pysähtyä hetkeksi tärkeiden asioiden äärelle. Kyse ei ole pelkästään siitä, että muistellaan edesmenneitä rakkaita. Se on myös mahdollisuus pysähtyä elämän ja kuoleman äärelle. Kun muistelee rakkaiden ihmisten mennyttä elämää, voi peilata siinä samalla myös omaansa. Elänkö niin kuin haluaisin elää? Miten ja mistä minä haluan tulla muistetuksi? Elänkö niin, että tuo toive toteutuu? Mitä haluan vielä saada aikaiseksi? Minkä asian tekemättä jättämistä en halua katua kuolinvuoteellani? Olisko syytä selvittää jokin asia nyt ja pyytää anteeksi, ennen kuin se on liian myöhäistä?

Näissä ajatuksissa toivotan rauhallista pyhäinpäivää teille jokaiselle <3

-Netta