Uusi arki
Murheeseen suhtautukaamme kuin raskaan lumen painama oksa: Joko kestän tai katkean, mutta toukokuun tullen jossain kukkii oksa. -Tommy Tabermann
Ensimmäinen viikko kotitoimistossa takana. Viikko tätä täysin uutta arkea ja elämää takana. Tämän kuluneen viikon aikana olen käynyt yhden kerran lähikaupassa, mutta muutoin olen pysytellyt kotona neljän seinän sisällä ja käynyt tietysti päivittäin ulkoilemassa. Viime lauantaina olimme myös päiväretkellä kesämökillämme. Luojan kiitos aurinko on paistanut useana päivänä ja piristänyt mielialaa olemassaolollaan. Luonto heräilee kevääseen, ruoho vihertää ja puut versoavat, vaikka maailma onkin myllerryksessä.
Tämä kaikki on niin kovin hämmentävää ja uutta. Toisaalta, tehdessäni kotona samoja töitä, joita olen tehnyt joka ikinen arkipäivä kahden vuoden ajan, tai kun vaikkapa uppoudun johonkin hyvään sarjaan, saatan hetkeksi unohtaa kokonaan missä tilanteessa nyt olemme.
Sitten muistan taas. Näen uutiset siitä, miten Italiassa lukuisat ja lukuisat ihmiset ovat kuolleet ja hoitohenkilökunta joutuu päättämään, ketkä yritetään pelastaa. Sydämeni särkyy, kun mietin, miten he koskaan tulevat pääsemään jaloilleen heitä kohdanneesta järkyttävästä painajaisesta. Miten me ketkään tulemme? Minkälaisen haavan tämä meihin mahtaakaan jättää?
Moni tuttuni on nyt lomautusuhan alla, jokunen jo lomautettukin. Todella moni suomalainen tulee menettämään työnsä. Ja moni suomalainen tulee varmaan vielä menettämään rakkaansa. Miten hirveältä se ajatus tuntuukaan. Emmekä kukaan tiedä, mitä juuri omalle kohdallemme osuu. Miten voimme koskaan saada takaisin uskomme tulevaan?
Silti – en ole itkenyt, en ole panikoinut enkä ole lietsonut kauhua. Mutta tunnen myös sisälläni, miten ikävät tunteet kasautuvat sinne päivä päivältä, ja miten synkät uutiset nakertavat näennäisen pirteää ja reipasta olemustani. Sisälläni pesii pelkoa ja surua, joka ei ole vielä käsin kosketeltavaa vaan tuntuu vasta epämääräisenä levottomuutena. Juuri nyt keskityn ohjeitten noudattamiseen, käsien pesemiseen, töiden tekoon ja jonkinlaiseen reippauteen. Mutta tiedän, että vielä jonain päivänä on kyynelten aika.
Mutta sekin on täysin okei. Tässä tilanteessa kannattaa todellakin päästellä tunteita ulos heti kun ne vain tulevat, eikä padota niitä lainkaan. Siitä seuraa vain lisää ongelmia. Jos surettaa, saa surra. Omat tunteeni ovat usein vähän sellaisia, että ne ovat pitkän aikaa epämääräisiä enkä osaa päästä niitä ulos. Viimeistään sitten, kun voi taas vähän hengähtää, ne purkautuvat.
Mutta jos mahdollista, surun ja pelon käsittelyn lisäksi kannattanee löytää jostain elämään toivoa. Miettiä sellainen tulevaisuuden hetki, jota odottaa. Keksiä ne asiat, joita tekee sitten, kun tilanne on normalisoitunut.
Oma haavehetkeni on tämä: Lämpimän kesäpäivän lämmin ilta omassa mökkipuutarhassa yhdessä rakkaiden ystävien kanssa. Aurinko on laskemassa ja taivas on vaaleanpunainen. Meillä on loputtomasti viiniä, juustoja ja sipsejä. Istumme omenapuiden alla, joihin on kiinnitetty ihanat valonauhat. Nauramme ja halaamme yhdessä. Huokaisemme helpotuksesta. Meillä ei ole kiire mihinkään, vaan nautimme yhdessäolosta, kun se jälleen on mahdollista.
Pidän tuon unelmieni hetken mielessäni ja uskon, että se koittaa vielä. Jos ei tänä kesänä, niin sitten seuraavana – mutta koittaa joka tapauksessa. Sen voimalla jaksan eteenpäin.
Voimia ja valoa teille jokaiselle näihin päiviin. <3 Koitetaan löytää pieniä ilon ja kiitollisuuden aiheita. Tänään itseäni ilahduttivat nämä kävelylenkillä vastaan tulleet joutsenet, jotka ikuistin näihin kuviin.
-Netta / Instagram @nettafrancesca