Kaksi kirjaa poliisista: Keisari Aarnio & Heidi Foxellin tarina
Tulin ihan huomaamattani kuunnelleeksi kaksikin eri äänikirjaa, jotka kertovat suomalaisesta poliisista. Ja miten erilaiset tarinat ne olivatkaan! Ensin kuuntelimme miehen kanssa yhdessä Helsingin Sanomien rikostoimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjoittaman Keisari Aarnion ja sen jälkeen kuuntelin yksin Teemu ”Pastori” Potapoffin kirjoittaman Luodinkestävä-kirjan, joka kertoo Hyvinkään ammuskelussa vakavasti haavoittuneen poliisikokelaan Heidi Foxellin tarinan.
Minna Passi & Susanna Reinboth (2017): Keisari Aarnio
(Kuva lainattu täältä)
Kuuntelimme Keisari Aarnio -äänikirjan itse asiassa jo kesäloman automatkojen aikana. Kirja on melko pitkä, joten siitä riittikin kuunneltavaa pitkäksi aikaa, vaikka melko paljon ajelimmekin sukuloimaan ja mökille. Kirja oli siitä hyvä, että se kiinnosti sekä minua että mieheäni. Näin ei tosin käynyt minun kohdallani ihan heti. Ensinnäkin, olin alun alkaen hieman skeptinen sen suhteen, kiinnostaisiko kirja minua ollenkaan. Ja aluksi se tuntuikin jotenkin pitkäveteiseltä eikä heti saanut minua otteeseensa. Siinä vaiheessa, kun kirjassa oltiin ties kuinka kauan kerrattu Helsingin huumepoliisin historiaa, olin jo melkein valmis lopettamaan kirjan kuuntelun kesken, koska pelkäsin totaalitylsistymistä. Mutta kun kerronnassa sitten vihdoin siirryttiin itse huumepoliisi Jari Aarnion (tosi)tarinaan, alkoi minuakin kiinnostaa. Kirja saikin lopulta minut itseasiassa vähän ”koukkuun”, niin että oikein odotin, koska pääsemme taas kuuntelemaan sitä. Esimerkiksi prostituoidun Saaran ja Jari Aarnion suhteesta kertovat osiot olivat erittäin mielenkiintoisia.
En ollut itse kovin tarkkaan seurannut mediasta Aarnion tapausta, tiesin vain sen, että hän on huumepoliisin entinen päällikkö, jota on syytetty monenlaiseen rikolliseen toimintaan sekaantumisesta. Kirjan myötä tiedän keissistä nyt paljon enemmän, ja tavallaan tuntuu, että kuuluhan se melkeinpä yleissivistykseen tietää tämän poikkeuksellisen tapauksen faktat edes jossain määrin. Koko homma on kyllä ihan uskomaton, kuvioon liittyy niin prostituoitu, huumeiden salakuljetusta, Aarnion tontilta löytynyt hurja rahasumma, Aarnion mahdollisesti lavastamia rikoksia, petoksia sekä yrityksiä sysätä syyt muitten niskoille. Ja luoja ties mitä kaikkea muuta!
Keisari Aarnio -kirja eteni vähän tylsän alun jälkeen mielenkiintoisella ja sopivan faktapitoisella otteella. Välillä itselläni oli hieman vaikeuksia pysyä perässä kaikkien (lukemattomien) kirjassa lueteltujen poliisien nimien ja titteleiden mukana. Muutoin kerronta soljui loogisesti eteenpäin ja lukija pysyi ihan hyvin perässä, vaikka asiavyyhti olikin todella monivaiheinen ja polveileva. Jättimäisen tietomäärän referoiminen yksiin kansiin on siis onnistunut Hesarin toimittajilta hyvin, ja se johtuneekin osittain myös siitä, että he ovat tutustuneet Aarnio-keissiin hyvin pitkän aikaa jo toimittajan työssään.
Kirjan luettuani mieleni valtasi kyllä pieni epäluottamus virkavaltaa kohtaan. Olen ehkä pitkään omannut sellaisen lapsenomaisen typerän ja hyväuskoisen ajattelumallin, että kävi mitä kävi, virkavalta auttaa ja toimii aina ”oikein” ja objektiivisesti. No, tämän kirjan perusteella niin ei todellakaan ole. Myös virkavallassa on kaikenlaisia suhmuroitsijoita ja oman etunsa tavoittelijoita, jotka ovat valmiita toimimaan rikollisesti ja häikäilemättömästi. Mieleeni jäi erityisesti se, miten kirjassa todettiin, että erityisesti huumepoliiseissa on paljon ihmisiä, jotka olisivat eri olosuihteissa voineet päätyä nimenomaan rikolliselle puolelle, ja että ero rikollisten ja poliisien välillä on itse asiassa hiuksenhieno.
Teemu Potapoff: Luodinkestävä – Heidi Foxellin tarina
(Kuva: Docendo)
Kun luin syksyllä lehdestä, että Hyvinkään ampumisissa loukkaantuneesta poliisikokelaasta Heidi Foxellista on kirjoitettu kirja, päätin heti, että se on luettava tai kuunneltava. Ja onnekseni kirja ilmestyikin aika pian käyttämääni äänikirjasovellukseen.
Tämänkin kirjan kanssa koin aluksi pientä takkuamista. Luodinkestävä-kirjan alku keskittyy hyvin pitkään ja melko yksityiskohtaisestikin kertaamaan Foxellin lapsuutta ja nuoruutta. Siinä kerrotaan perusteellisesti hänen perhesuhteistaan, harrastuksistaan, ihastuksistaan, murrosiän fyysisistä muutoksista, jalkapallosta elämäntapana ja niin edelleen. Koska Heidi Foxell on periaatteessa yksityishenkilö (verrattuna esimerkiksi henkilöihin, jotka ovat tehneet vuosikausien julkisen uran), eikä minulle aikaisemmin pahemmin tuttu kuin muutamista uutisotsikoista, en oikeastaan ole varsinaisen kiinnostunut hänen tavallisesta lapsuudestaan tavallisessa suomalaiskaupungissa. Mielestäni kirjasta oli käytetty turhan pitkä pätkä sen kertaamiseen. Esimerkiksi Aarnio-kirjassa tai aiemmin lukemassani Ulrika Björkstamin selviytymistarinassa Nouse nyt oli myös päädytty siihen, että kerronta aloitetaan siitä hetkestä, jolloin käänteentekevät tapahtumat alkoivat.
Sen sijaan, kun kirjassa vihdoin päästiin itse ampumiseen ja sitä seuranneeseen toipumisprosessiin, alkoi kirja käydä huomattavasti kiinnostavammaksi. Foxellin toipumisprosessi on ollut todella monipolvinen ja vaihteleva. Kymmenittäin leikkauksia, edistymistä ja sitten taas takapakkia. Verenmyrkytyksiä, kehitystä ja jo palautumaan päin olleen kävelykyvyn todennäköisesti lopullinen menetys hoitovirheen takia. Vaihtelevia ajatuksia pään sisällä – taistelutahtoa, masennusta ja itsemurha-ajatuksia. Näistä oli todella mielenkiintoista lukea, enkä voi kuin kuvitella, miten uskomattoman rankkaa Foxellilla on ollut. Kirjassa hänen lääkärinsä toteaa Foxellin olevan eräänlainen lääketieteellinen ihme ja leikkausmäärineen jopa ennätystapaus. Lääkäri toteaa toisaalta myös, että Foxellin tila voi edelleen muuttua koska tahansa, eikä hänelle voida antaa minkäänlaista ennustetta tulevaisuuden suhteen. Eräs mielenkiintoinen seikka onkin mielestäni se, että Foxell on itse asiassa katkerampi nykyisestä tilanteestaan ja voinnistaan hoitovirheen tehneelle lääkärille kuin itse ampujalle.
Vertasin Luodinkestävä-kirjaa jonkin verran aikaisemmin kuuntelemaani Ulrika Björkstamin kirjaan Nouse nyt, ovathan molemmat kirjat omalla tavallaan vahvan naisen ”selviytymistarinoita”. On pakko todeta, että Björkstamin kirja oli mielestäni paremmin kirjoitettu. Se eteni selkeämmin ja loogisemmin kronologisessa aikajärjestyksessä, eikä sen seuraamisessa ollut mitään ongelmia missään vaiheessa. Foxellin tarina taas oli paikoin hieman sekava ja pomppi asiasta ja hetkestä toiseen, jolloin välillä jäin lukijana vähän hämmentyneeksi – mitäs nyt tapahtuikaan? Kirjassa on myös pieniä haastatteluita Heidin läheisiltä, ja äänikirjaa kuunnellassa sekoitin välillä, kumpi onkaan nyt äänessä – Heidin läheinen vai Heidi itse. Tätä ongelmaa ei toki ole, mikäli kirjan lukee. Ihmettelin hieman myös sitä, miten suuri rooli kirjassa oli annettu joka ikisen pienenkin romanssin ja seurustelusuhteen kuvaamiselle. Vaikka ne toki varmasti ovatkin olleet Heidille merkityksellisiä, tuntuivat ne välillä lukijan näkökulmalta jotenkin turhalta tiedolta. Sekavuutta aiheutti myös, kun jo päättyneeksi ilmoitetun suhteen toinen osapuoli saattoi taas yhtäkkiä ilmestyä kuvaan ilman, että sitä kirjassa tarkemmin selvennettiin.
Itseäni lukijana kiinnosti kaikkein eniten Heidän päänsisäinen maailma tapahtumien suhteen ja tietysti niiden suorat vaikutukset hänen elämäänsä. Näitä toki kirjassa kuvattiinkin myös, ja kirja luo melko hyvin myös kuvan Foxellin persoonallisuudesta. Taistelutahdon, masennusvaiheiden ja itsemurha-ajatusten lisäksi kirja luo myös vahvan kuvan siitä, miten loukkaantuminen ja siitä seuranneet fyysiset muutokset ovat aiheuttaneet kovan kolauksen Foxellin naiseudelle, eikä hän tiedä, löytääkö enää koskaan rinnalleen kumppania. Hän on myös menettänyt mahdollisuutensa tulla koskaan äidiksi, koska hänen pahasti loukkaantunut ja lukemattomia kertoja operoitu vatsansa ei kestäisi sitä. Nämä asiat vaikuttavat olevan yksi suurimmista menetyksistä, jonka hän on konkreettisten menetysten lisäksi kohdannut. Lukijana tuntuu pahalta hänen puolestaan lukea tuosta luopumisen tuskasta.
Poliisista Foxell antaa kirjassa täysin erilaisen kuvan, kuin Aarnio-kirja. Foxellille poliiseus on ollut nimenomaan kutsumusammatti ja todellinen kunnia-asia. Nimenomaan poliisissa hän tunsi olevansa osa joukkoa, ja toiset poliisit ovatkin hienosti pitäneet hänen puoliaan ja hänet joukossa mukana myös ampumisen jälkeen. He ovat pyrkineet tukemaan ja tsemppaamaan häntä parhaansa mukaan. Foxell on tehnyt ampumisensa jälkeen myös työkokeilua poliisissa ja hän on erittäin päättäväinen sen suhteen, että suorittaa vielä poliisiopintonsa loppuun, jotta voi vielä kutsua itseään ihan oikeaksi poliisiksi, ei vain poliisikokelaaksi. Sen sijaan hän ei ole varma siitä, tuleeko työskentelemään poliisina, koska fyysisen vointinsa takia hän ei todennäköisesti voi koskaan työskennellä kentällä. Virastopuolen hommat eivät puolestaan ole vielä täysin vakuuttaneet häntä.
Vaikka kirjan kerronta oli paikoin hieman ontuvaa ja varsinkin alku vähän pitkäveteinen, jäi kirja ehdottomasti plussan puolelle. Tämä johtuu ennen kaikkea Foxellin uskomattomasta tarinasta ja hänen periksiantamattomasta luonteestaan. Edes toipumisprosessin keskellä iskenyt leukemia ei ole lannistanut häntä, ja eihän tässä voi kuin nostaa hattua tuollaiselle taistelutahdolle ja ihmetellä, miksi toisten ihmisten kohdalle osuu niin hirveän paljon kamalia asioita. Lukijana jäin todellakin toivomaan, että Heidin elämä menee parasta mahdollista rataa tästä eteenpäin. <3
—
Onko siellä muita, jotka ovat lukeneet/kuunnellet jomman kumman tai molemmat kirjat? Mitä tykkäsitte? :) Ja uusia hyviä kirjavinkkejä saa aina laittaa jakoon!
– Netta
Muita kirjavinkkejä:
Veitola-kirja on viisaan naisen näkemys elämästä