Kun vanha kotikaupunki ahdistaa
Nyt, kun elämätahti on hidastunut, on enemmän aikaa ajatuksille. Viikonloppuna, kun tein puutarhatöitä, mieleeni tuli tapaus viime syksyltä. Aion kirjoittaa siitä blogiini jo silloin, mutta jotenkin se hautautui kaiken muun alle tuolloin – tai ehkä en ollut silloin valmis käsittelemään kyseisiä ajatuksia loppuun. Nyt kun asia palasi mieleeni kaivaessani kuoppaa uudelle kasville puutarhassa, päätin tarttua siihen. Päätin antaa ajatuksilleni tilaa tulla.
Nimittäin, viime syksynä menin pitkästä aikaa käymään entisessä kotikaupungissani, jossa asuin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. Entinen työpaikkani järjesti kokoontumisen, johon myös minut kutsuttiin ja johon ilomielin päätin osallistua. Mutta kokoontumisen lähestyessä aloin tuntea levottomuutta ja epämääräistä ahdistusta. Tajusin, että entiseen kotikaupunkiini meneminen tuntui oikeastaan vastenmieliseltä ja inhottavalta. Kun sitten tuolloin harjoitin itsetutkiskelua ja pohdin miksi, tajusin että vanhassa kotikaupungissani jollain tasolla taannun takaisin siihen rooliin tai muottiin, joka minulla oli siellä asuessani. Siihen, johon minut pakotettiin ja ahdettiin. Pelokkaan, surkean itsetunnon omaavan ja koulukiusatun nuoren tytön rooliin. Sellaiseksi ihmiseksi, joka tuntee olevansa huonompi kuin kaikki muut ja joka haluaisi olla joku toinen. Joka tuntee arvottomuutta ja huonommuutta suhteessa kaikkiin muihin.
Ja vaikka nykyään olen jo 30-vuotias, en ole vieläkään onnistunut karistamaan harteiltani näitä tunteita suhteessa vanhoihin koulukavereihini ja ihmisiin entisessä kotikaupungissani. En tunne tuollaisia tunteita nykyisessä elämässäni missään muualla, kuin entisessä kotikaupungissani. Siksi kyseisessä paikassa vierailu tuntuu vastenmieliseltä enkä oikeastaan pidä siitä lainkaan.
Ehkä se on yksi syy siihen, miksi en käy siellä kuin 1-2 kertaa vuodessa. Toinen syy on toki se, ettei kyseisessä kaupungissa ole minulle enää oikein ketään tai mitään, ja tulen myös surulliseksi miettiessäni niitä asioita, joita olen tuosta kaupungista menettänyt. Mutta yhtä iso syy on se, että kulkiessani tuon kaupungin katuja, toivon alitajuisesti jatkuvasti, etten vain missään nimessä törmäisi keneenkään vanhaan tuttuuni. Etten vain tapaisi missään ketään entistä kiusaajani, luokkatoveriani tai ketään niistä ihmisistä, jotka saivat minut tuntemaan itseni mitättömäksi ja arvottomaksi, vääränlaiseksi maan matoseksi. Ja jos sitten käy niin, että törmään, en edelleenkään kulje ohitse leuka pystyssä, vaan jotenkin nolostellen ja olemassaoloani anteeksi pyydellen. Kuin yhä itsekin uskoen, että he olivat oikeassa.
Kirjoittaessani nyt asiasta ja pohtiessani näitä asioita, tajuan kyllä, miten hirvittävän typeriä ja epärationaalisia nämä ajatukseni ovat. Mutta järjellä tajuamisella ei useinkaan ole suoraa vaikutusta tunteisiin. Se tunne, jonka ihmiset toisiinsa jättävät, on todella kauaskantoinen. Vielä näin vuosien ja vuosien päästäkin sillä on vaikutusta. Psykologinen työ ja henkinen kasvu on elämänmittainen matka. Olen joskus kuullut sanottavan, että ”ihmisen aikuisuus on lapsuuden traumoista selviämistä”. Niinhän se varmasti osittain onkin.
Ja sitten taas, kun vertaan sitä maahan poljettua pikkutyttöä, joka entisessä kotikaupungissani olin, ja joka siellä vieraillessani edelleen vähän olen, siihen ihmiseen joka olen jokapäiväisessä arkielämässäni nykyään, koen ylpeyttä. Olen kulkenut pitkän matkan ja ottanut valtavia harppauksia. Se, että on olemassa yksi paikka maailmassa, jossa en vielä ole päässyt ihan yhtä pitkälle, on ihan ok. Ehkäpä vielä jonain päivänä sekään ei tunnu enää miltään.
-Netta