Postipaketti ja kaikki sen aiheuttamat tunteet
Tilasin postipaketin, joka toimitettiin lähipostini sijaan Helsingin keskustassa sijaitsevaan postitoimipisteeseen. Ilmeisesti kaikki muutkin ihmiset minun lisäkseni tilaavat kaikki mahdolliset asiat nykyään netin kautta kaupassa kiertelyn sijaan, ja siksi lähipostini oli kai täynnä. Ensin se harmitti – joutuisin lähtemään erikseen hakemaan tuota pakettia kauempaa, vaikka luulin sen saapuvan kotimme viereen. Harmitukseni unohtui kuitenkin varsin nopeasti.
Pitkästä aikaa meikkasin. Piilotin parhaani mukaan peiteaineella nuo ainaisesti tummat silmänaluseni, väritin kulmakarvani esiin ruskealla kulmakynällä ja levitin ripsille hiilenmustaa ripsiväriä siksak-vedoin. Sudin kasvojen korkeimpiin kohtiin hyvältä tuoksuvaa aurinkopuuteria ja viimeisenä silauksena levitin vieläpä poskipunaa ja keväisen vaaleanpunaista huulipunaakin (!). Laitoin korviini kultaiset, isot korvarenkaat ja jalkaani vedin farkut (jotka onneksi mahtuivat edelleen hyvin kiinni). Ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon puin eteisessä päälleni siistin villakangastakkini. Kun lähdin kävelemään kohti keskustaa ja postia, tuntui päivä suorastaan tärkeältä ja juhlalliselta. Pitkästä aikaa poissa oli löysä ja vetelä olotila ja nuupahtanut olemus. Sen sijaan tieto siitä, että olin menossa toimittamaan asiaa ja olin valmistunut, sai koko olemukseni ryhdikkääksi ja skarpiksi.
Esplanadin puistossa istui muutamia ihmisiä siellä täällä, usean penkin välissä toisistaan. Kaikki ravintolat olivat suljettuja ja näyttivät surullisen autioituneilta. Näkymä oli suorastaan vähän aavemainen ja kouraisi hieman sisuskalujani. Myös todella monet liikkeet olivat kiinni, ja ihmisiä oli liikkeellä vain kourallinen tavalliseen tiistaipäivään verrattuna. Tai siis siihen entiseen tavalliseen. Kulkiessani villakangastakissani pitkin kaupungin katuja kaikki tuntui yhtä aikaa niin kovin tutulta ja vieraalta, uudelta.
Päätin, että koska olin jo keskustassa, voisin samalla käydä nopeasti hakemassa pari tarvitsemaani juttua eräästä liikkeestä, joka sattui vieläpä olemaan auki – toisin kuin niin monet muut kaupat. Astuessani sitten tuon liikkeen ovesta sisään, tuntui oloni heti kovin väärältä. Kuin olisin vähintäänkin ollut tekemässä jotain rikollista. Jotain kiellettyä. Ei vankeusrangaistukseen tuomittavan rikollista, mutta sellaista josta vähintään määrätään mojovat sakot. Kuitenkin, oltuani hetken liikkeessä sisällä, nuo ajatukseni unohtuivat jonnekin taka-alalle. Liikkeen kirkkaissa valossa, uusien värikkäiden tavaroiden ympäröimänä ja iloisen musiikin soidessa kaikki tuntui hetkellisesti niin uskomattoman, ihanan tavalliselta. Kuin olisin matkannut ajassa muutaman kuukauden taaksepäin, aikaan jolloin kaikki oli vielä toisin.
Laskeutuessani liukuportaita liikkeen alempaan kerrokseen tuo ajatus yhtäkkisesti herkisti minut täysin, ja sain hetken aikaa nieleskellä kyyneleitä. Jotenkin vain siinä hetkessä, kulkiessani liukuportaita pitkin kohti uusia iloisen värisiä tavaroita, tajusin kirkkaasti sen miten paljon asiat ovat muuttuneet ja miten epävarmaa on se, milloin ne palautuvat ennalleen – ja ylipäätään, palautuuko kaikki enää koskaan samaksi kuin joskus.
En olisi halunnut lähteä liikkeestä lainkaan kotiin. En olisi halunnut poistua siitä iloisen musiikin ja iloisten värien maailmasta. Hetken aikaa vitkastelin, vaikka oli kuitenkin selvää, että kun olin löytänyt etsimäni, oli aika palata nykyhetkeen ja lähteä kotiin. Menin vielä hakemaan sen postipakettini, joka muuten sijaitsi uudessa Box by Posti -pisteessä, joka oli vaaleanpunainen ja kaikinpuolin ihana. Miten mahtavaa, että pakettini ohjattiin juuri sinne.
Kotimatkalla kuuntelin äänikirjasovelluksesta Khaled Hosseinin kirjaa Tuhat loistavaa aurinkoa. Se on loistava kirja; todella koskettava ja ajatuksia herättävä. Kirjassa tapahtuu hirveitä asioita ja siinä on surullisia ihmiskohtaloita. Kuunnellessani kirjaa totesin, että kuitenkin asiani ovat edelleen, tässäkin tilanteessa ja kaikesta huolimatta varsin hyvin. Mutta samalla totesin senkin, että siitä huolimatta on ajoittain ihan ok tuntea kaikenlaisia, vaihtuvia tunteita liittyen nykyiseen tilanteeseen.
-Netta
Kuvat: Kuvat eivät liity kyseiseen tapaukseen. Mutta ne ovat puhelinkuvia tämän koronakevään kävelylenkeiltä, joita on ollut PALJON.