Sanojen voima
If a conversation is hard, it’s probably the one worth having.
Törmäsin yllä olevaan sitaattiin jokin aika sitten Instagramissa tällä tilillä. Suomeksi lauseen sisältö kääntyy niin, että mikäli keskustelu on vaikea, niin todennäköisesti se on juuri se keskustelu, joka kannattaa käydä.
Tämä ajatus kolahti itseeni niiin paljon. Jos jotain olen tässä 30 vuotta kestäneen elämäni aika oppinut, on se ollut juurikin sanojen ja keskustelun voima. Ja juurikin niiden vaikeiden. Kipeiden ja hankalien. Koska juuri niiden käymisestä nousee aina jotain ihan uutta. Niistä versoo oivalluksia, ymmärrystä, sovintoa ja maailmankuvan avautumista. Ei tietenkään ihan ihan aina. Se edellyttää nimittäin sitä, että molemmat osapuolet yrittävät ymmärtää toista, pystyvät kompromisseihin ja voivat myöntää omat virheensä. Jos toinen osapuoli on täysin lukossa, puolustuskannalla tai syyttelevällä mielellä, ei keskustelu luonnollisestikaan ole hedelmällinen. Mutta vaikka keskusteleminen olisikin molemmille osapuolille vaikeaa, vierasta ja vähän epämukavaakin, se voi kyllä onnistua, jos molemmilla on aitoa tahtoa ja yritystä.
En ole itse ollut lainkaan hyvä puhumaan ikävistä ja vaikeista asioista. En saanut siihen mallia kotoani, enkä mistään muualtakaan. Niin kuin ei varmaan moni muukaan suomalainen – sodan traumat ovat vaikuttaneet tähän asiaan aivan varmasti, ja periytyneet sukupolvelta toiselle. Muutenkin kipeitä ja vaikeita asioita on meillä Suomessa usein kätketty, piilotetty, hyssytelty ja vaiettu. On ollut parempi, että moniakaan asioita ei kerrota ulkopuolisille eikä niistä puhuta edes omien perheenjäsenten kanssa. Ja voi miten paljon se onkaan varmasti tehnyt tuhoa ja aiheuttanut tuskaa! Jos ihminen joutuu kantamaan salaisuuksia ja taakkoja eikä voi puhua niistä kenellekään, ja jos elämässä on paljon kiellettyjä puheenaiheita joita ei voi muiden kanssa jakaa, jää ihminen aivan varmasti tunnetasolla hirvittävän yksin. Yksinään kannettavat raskaat taakat eivät varmasti tee kenenkään oloa yhtään hyväksi, vaan aivan päin vastoin.
Siksi olen itse päättänyt opetella puhumaan asioista. Vaikka väkisin. Välillä hammasta purren ja ahdistuksen aaltojen lyödessä päälleni, mutta silti eteenpäin mennen. Oppien askel askeleelta. Koska se parantaa omaa oloani ja tuo minua lähemmäs muita. Ja jos ei koskaan sano sitä mitä oikeasti ajattelee tai tuntee, ei tule oikeastaan koskaan nähdyksi oikeasti omana itsenään, vaan ennemminkin vain lähinnä häivähdyksenä, pienenä osasena siitä, mitä todellisuudessa on kokonaisuudessaan. Kun puhuu avoimesti kaikista asioista ja kaikista puolista itsestään, tekee myös samalla itsestään kokonaisen ja näkyvämmän.
Puhumisessa on muuten se jännä juttu, että sitten kun sitä on tehnyt, se käy koko ajan vähän helpommaksi. Pikkuhiljaa hävettää, ahdistaa ja jännittää aina entistä vähemmän tuoda asioita esiin. Ja sitten vain jonain päivänä huomaakin olevansa paljon avoimempi kuin ennen. Vaikka ainakin itselläni on edelleen matkaa kuljettavana, olen jo paljon pidemmällä kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Ja olen iloinen siitä!
Siksi tuo postauksen alun sitaatti on niin totta. Jos josku keskustelu tuntuu vaikealta, se on juuri siksi niin kovin tärkeä. Silloin ollaan joidenkin tärkeiden asioiden äärellä. Suurten ja merkityksellisten asioiden, joissa on paljon tunnelatausta. Ja juuri siksi niistä puhuminen voi aluksi tuntua vaikealta ajatukselta. Kun sitten tuo keskustelu on käyty, valtava määrä energiaa vapautuu. Valtava paino putoaa harteilta. Siksi haluan sanoa: jos puhuminen tuntuu sinulle vaikealta, opettele sitä pieni askel kerrallaan. Lupaan, että se muuttaa elämäsi, niin kuin minunkin.
-Netta
Lue myös: