Lehtiotsikot, jotka saavat ihokarvani pystyyn
Viime aikoina on käyty paljon hyvää keskustelua liittyen naisten ulkonäköön ja siihen, miten sitä tuodaan esiin mediassa ja koko yhteiskunnassamme. Esimerkiksi Pupulandia -blogin Jenni on kertonut todella kattavasti ja upeasti naisten karvaisuudesta ja karvattomuudesta sekä omasta ”ihmiskokeestaan” koskien säärikarvojen kasvatusta. Myös body positive -aiheeseen liittyviä julkaisuja on ollut paljon, ja samoin ollaan puhuttu naisten oikeudesta pukeutua paljastavasti ilman, että heitä sheimataan, perään huudellaan tai heidät leimataan jollain lailla vääränlaisiksi.
On ihan mahtavaa, että tällaiset aiheet nousevat pintaan! Koko yhteiskuntamme on täynnä tunkkaisia ja ikivanhoja uskomuksia, normeja ja ”sääntöjä”, kun kyse on naisen kehosta ja ulkonäöstä. Ja ei sillä, toki tällaisia normeja on varmasti olemassa myös koskien miehiä, mutta itse keskityn nyt tässä postauksessa aiheeseen nimenomaan naiseuden kautta, koska itse identifioin itseni naiseksi, ja siksi pystyn samaistumaan heitä koskeviin odotuksiin ja oletuksiin.
Itse olen jo pitkään ollut aivan super ärsyyntynyt muutamiin asioihin, joita media, ja erityisesti tietty keltainen lehdistö, nostaa esiin jatkuvasti koskien naisia ja heidän ulkonäköään. Nämä jutut tuntuvat niin antiikin aikaisilta ja tunkkaisilta, että on oikeastaan ihan uskomatonta, että yhä vuonna 2020 tällaisista asioista voidaan repiä shokkiotsikoita:
”Miss Suomi julkaisi hemaisevan bikinikuvan – uskomaton vartalo!”
Oli se sitten oikeastaan kuka tahansa naispuolinen julkkis, joka julkaisee itsestään kuvan bikinit päällä rannalla, saavat lehdet revittyä siitä otsikoita. Ja nimenomaan otsikoita, joissa keskiössä on kyseisen naisen ”hemaiseva”, ”upea”, ”treenattu” tai ”seksikäs” kroppa. Eli huomio kiinnitetään naisen vartaloon ja siitä tehdään eräänlainen objekti, jota lehden lukijat ohjataan pällistelemään ja arvioimaan seksuaalissävytteisesti. Kuitenkin, kuvan alkuperäinen julkaisija tuskin on ajatellut tai halunnut, että kuvasta otetaan kuvakaappaus jonnekin valtakunnan ykkösmedian verkkoversioon. Todennäköisesti hän ei myöskään ole julkaissut kuvaa siksi, että haluaisi ihmisten tekevän hänestä objektin. Hän on luultavasti julkaissut sen pikemminkin siksi, että se on hänestä kiva kuva, kyseessä on ollut kiva päivä rannalla, hänellä on ehkä uudet bikinit tai what ever. Vuonna 2020 sen ei luulisi olevan ykkösuutinen, että nainen julkaisee itsestään bikinikuvan. En ole lähes koskaan nähnyt samanlaista otsikkoa siitä, että jokin miesjulkkis on julkaissut kuvan itsestään uimahousuissa rannalla.
”Sometähti julkaisi rohkean meikittömän otoksen – katso kuvat!”
Toinen asia, joka jaksaa hämmentää minua, on meikkaamattomuuden kummastelu ja epänormalisointi mediassa. Toistuvasti saa lukea jättiotsikoita siitä, että joku julkkis on nyt ”rohjennut” julkaista kuvan itsestään ilman meikkiä, ja kuinka vallankumouksellista ja shokeeraavaa se onkaan. Siis siinä luonnollisessa tilassa, jossa me kaikki heräämme joka ikinen aamu?! Media on kääntänyt siis asetelman niin, että meikattu nainen on se normi, josta meikkaamaton sitten karkeasti poikkeaa. Ja meikkaamatta jossain esiintyminen, oli se sitten livenä tai somessa, on jotain rohkeaa ja kummaksuttavaa, josta voidaan repiä otsikoita ja yhdessä sitten kauhistella, että on se kyllä hyvä, että kyseinen henkilö normaalisti meikkaa. Ei se ole ihme, että kun tällaisia paineita ja ajatusmalleja luodaan, niin moni nainen ei enää viitsi mennä edes lähikauppaan ilman meikkiä. Jännää on se, että meikkaamista edellytetään vain ja ainoastaan naisilta. Näiden otsikoiden sijaan toivoisin näkeväni nykyistä enemmän meikkaamattomia naisia mediassa. Nostan tuhannesti hattua Jenni Pääskysaarelle, joka on tehnyt päätöksen esiintyä televisiossa ilman meikkiä.
”Julkkis palasi kameroiden eteen muuttuneena – tältä hän näyttää nyt, katso kuvat!!”
Näin otsikoidaan esimerkiksi juttu, jossa joku männävuosien julkkis, joka ei ole ollut pitkään aikaan julkisuudessa, palaa vaikkapa 10 tai 20 vuoden tauon jälkeen parrasvaloihin ja näyttää erilaiselta kuin tuolloin aiemmin. Se on siis kiertelevä tapa kauhistellen sanoa että ”katsokaa, miten rupsahtanut ja vanhentunut hän on!” Jutussa mainitaan usein julkkiksen olevan ”silmän nähden muuttunut”, viitaten siihen, ettei julkkis nyt näytäkään enää samalta kuin 20 vuotta sitten. No – yllätys yllätys, me kaikki vanhenemme ja saamme ryppyjä. Paitsi, että nykymaailmassa rypyt on demonisoitu ja niitä vastaan taistellaan kosmetiikan, pistosten ja leikkausten avulla. Ja jos joku ei näin tee, vaan antaa iän näkyä, on se kauhistus. Samanlainen kauhisteleva otsikko saadaan myös aikaan, jos joku on lihonut tai ”riutunut”. Ja jälleen tehdään julkkiksesta ja hänen ulkonäöstään ja vartalostaan eräänlainen narri, jolle voidaan naureskella ja jota voidaan kauhistella.
”Maija laihtui 50 kiloa – nyt hän säteilee onnea, katso ennen ja jälkeen -kuvat!”
Laihdutustarinat. Periaatteessahan laihduttaminen on ihan tärkeä aihe siinä mielessä, että lihavuus ja varsinkin sairaalloinen lihavuus on terveysriski, joka lisää todella monien sairauksien riskiä. Joskus tällaiset muiden tarinat voivat kannustaa aloittamaan oman prosessin ja motivoida muutokseen. En silti pidä siitä retoriikasta, joka toistuu näissä laihdutustarinoissa AINA. Siis se, että ylipainoisena tarinan henkilö oli onneton, surkea, ruma ja muutenkin vain jotenkin huono, mutta sitten kun hän laihdutti sen maagiset 50 kiloa, hänestä tuli kaunis, ihana, energinen ja kaikki oli vain parempaa. Ja taas ihmisiä kannustetaan tulemaan pällistelemään kuvista, että miten läski ja ruma se ihminen aiemmin olikaan, ja vertailemaan nykytilanteeseen, jossa hän on paljon rakastettavampi ja upeampi ihminen kaikin puolin. Huoh. Myös ylipainoisen ihmisen elämä voi olla upeaa, ja myös hän on kaunis, ihana ja rakastettava. Myös hoikilla ihmisillä on elämässä ongelmia eikä paino takaa sitä, että olisi onnellinen ja menestynyt.
**
Tästä tuli vähän ränttäys, mutta olipa kiva päästää oma sanainen arkku auki. Jenni Pääskysaari muuten ehdotti Hesarin jutussa, että ulkonäön kommentointi lopetettaisiin kokonaan – siis myös kehuminen. Jos ulkonäöstä ei puhuttaisi mitään, ihmisten muut puolet saisivat paljon enemmän tilaa, hän toteaa. ”Jos lasta katsotaan rakastavasti ja hyväksyvästi, tarvitseeko hänen lisäksi kuulla, että on kaunis? Voisiko ennemmin sanoa, että lapsi on taitava, riittävä ja sopiva?”, kysyy Pääskysaari.
Itseäni ei varsinaisesti haittaa se, että välillä kehutaan toisten ulkonäköä, mutta kaikenlainen arvostelu, arvottaminen, normittaminen ja sääntöjen asettaminen ihmisten ulkonäölle saisi kyllä mielestäni jäädä historiaan asap. Ja koen kyllä paljon arvokkaammaksi sen, jos saan kehuja muusta ihmisyydestäni, kuin vain ulkonäöstä. Se on kuitenkin katoavaista, mutta sydämen sivistys ei.
-Netta
(Kuvat: Pexels-kuvapankki)
Lue myös: