En olekaan ekstrovertti, vaan ambivertti
Olen pitkään pitänyt jotenkin itsestään selvänä, että olen ekstrovertti – koska enhän ainakaan ole introvertti. Olen kirjoittanut aiheesta blogiin postauksenkin otsikolla ”Aina ei ole helppoa olla ekstrovertti”. No, ei se varmaan olekaan helppoa, jos sekä sinä itse että muut ihmiset ovat yrittäneet tunkea sinua lokeroon, johon et oikeastaan edes kuulu.
Stereotyyppisesti helposti ajatellaan, että ekstrovertit ovat puheliaita, sosiaalisia ja seurallisia, kun taas introvertit ovat rauhallisempia, hiljaisempia ja vetäytyvämpiä. Tähän suuntaan olen itsekin sortunut jaottelua tekemään, vaan vähänpä tiesin. Tämä jaottelu kun on aivan liian suoraviivainen, ja siitä myös puuttuu yksi tärkeä osanen.
Kolmas persoonallisuustyyppi – ambivertti
Meillä oli syksyllä työpaikan puolesta aamiaistilaisuus, jossa oli puhumassa Kouluttamon Anne Talvitie. Anne puhui eri persoonallisuustyypeistä ja niiden vaikutuksesta työelämään. Silloin puhuttiin myös ekstroverttiydestä ja introverttiydestä. Anne valotti, että nykyään näiden tyyppien lisäksi on olemassa myös käsite ambivertti. Ja että nykyään ajatellaan niin, että ekstrovertti saa voimaa sosiaalisista tilanteista ja hän tarvitsee jatkuvaa vuorovaikutusta muuhun maailmaan, ja ekstrovertit työskentelevätkin yleensä mielellään ryhmässä. Introvertti sen sijaan kuormittuu helpommin sosiaalisista tilanteista ja saattaa siksi joskus vaikuttaa etäiseltä tai pidättyväiseltä – mutta yhtä lailla hän saattaa olla sosiaalisessa tilanteessa varsin puhelias ja sosiaalinen, hän vain väsyy sosiaalisissa tilanteessa ja ne vievät häneltä voimia. Introvertit lataavatkin akkunsa omassa rauhassaan, ja usein he myös työskentelevät mieluiten yksin.
Ambivertti sen sijaan on näiden kahden välimaastossa. He viihtyvät niin ryhmä- kuin yksilötyöskentelynkin parissa. Ambivertit saavat energiaa ihmiskontakteista, mutta tarvitsevat myös omaa aikaa akkujensa lataamiseen. He osaavat niin puhua kuin kuunnellakin, voivat olla huomion keskipisteinä, mutta eivät pyri olemaan sitä koko aikaa, ja osa ihmisistä voi nähdä heidät puheliaina ja osa taas vähemmän puheliaina – tilanteesta ja seurasta riippuen.
Ensinnäkin tajusin, että olin itse käsittänyt introverttiuden ja ekstroverttiuden käsitteet osittain väärin – kyse onkin siis ennen kaikkea siitä, miten ihminen lataa akkujaan ja tuovatko sosiaaliset tilanteet hänelle energiaa vai vievätkö ne sitä. Ja tajusin myös sen, etten kyllä itse ole todellakaan 100 % ekstrovertti. En nimittäin voi sanoa aina akkujeni latautuvan sosiaalisissa tilanteissa, vaan välillä nuo tilanteet myös nimenomaan syövät jaksamistani. Silloin kun olen sosiaalisessa tilanteessa, olen kyllä itse tilanteessa useimmiten puhelias, seurallinen enkä jää seinäruusuksi, mutta tarvitsen myös paljonkin omaa aikaa ja tilaa olla ihan rauhassa, joko yksin tai korkeintaan oman puolison seurassa. Ja joskus kun olen tilanteessa, jossa on vain minulle uusia ihmisiä, tuntuu sosiaalinen tilanne juurikin energiaa vievältä ja hermostuttavaltakin, ja sen jälkeen voi tulla vähän väsähtänytkin olo. Tajusin siis tuon Annen vetämän tilaisuuden aikana, että olenkin ambivertti, enkä ekstrovertti.
En olekaan puhtaasti ekstrovertti
Tuon tilaisuuden jälkeen olen muutenkin harrastanut paljonkin itsetutkiskelua ja käsittänyt, että se mikä minussa on vaikuttanut nimenomaan puhtaasti ekstroverttiudelta ja seurallisuudelta, on toisaalta ollut myös omien epävarmuuksieni paikkaamista ja piilottamista. Olen luonteeltani suorittaja ja vastuunkantaja, ja hiljaisempien ihmisten seurassa helposti ikään kuin otan harteilleni ”sen puheliaan tyypin” roolin, jotta välillemme ei vain laskeutuisi akward silencea – koska siinä on jotain, joka saa minut varpailleni. Usein koenkin, että jos kukaan muu ei puhu tai ylläpidä keskustelua tai tunnelma on huono, on minun sitten vaikka väkisin otettava tehtäväkseni tunnelman kohotus – vaikka toisaalta, miksi asia edes olisi niin? Miksi myös minä en yhtä lailla saisi ja voisi olla hiljaa, jos kaikki muutkin ovat? Tämä onkin asia, jota olen paljon pohtinut ja jota aion myös opetella. Ekstrovertin kuoren rakentaminen on ollut eräänlainen tapa suojata itseäni ja joskus myös muitakin epämukavilta tilanteilta ja tunteilta.
Ja toisaalta, koska usein olen puhelias ja hauska hassuttelija, myös muut ihmiset helposti odottavat tätä minulta. Jos sitten uppoudunkin ajatuksiini tai olen vain vähän hiljaisemmalla tuulella, tulee joku helposti kysymään, onko kaikki hyvin tai olenko kipeä. Ihmiset voivat jopa käskeä minua ”piristymään” tai ”lopettamaan murehtimisen”. Vaikka siis en siis murehtisikaan tai olisi vähemmän pirteä, vaan koska olen vain hiljaisemmalla tai rauhallisemmalla päällä kuin mitä he olettavat minun olevan.
Koska tiedän muitten minun käyttäytymiselleni asettamat odotukset, olen todennäköisesti myös itse usein käyttäytynyt näiden odotusten mukaisesti. Esittänyt pirteämpää ja iloisempaa kuin olen tosiasiassa ollutkaan – koska minunhan ”kuuluu” olla se hauska ja sosiaalinen tyyppi. Ja toisaalta on ollut turvallistakin solahtaa tuohon valmiiseen muottiin ja sillä tapaa unohtaa ikävät asiat. Mutta samalla se on myös ollut omalla tavallaan raskasta. Kukaan ei ole aina sosiaalinen ja kenelläkään ei ole aina hauskaa, mutta kun sinua pidetään ekstroverttina, ihmiset ovat tottuneet näkemään ja odottamaan sinulta tiettyä käytöstä. He eivät ehkä edes haluaisi nähdä muuta.
Olen tullut siihen tulokseen, että myös sosiaalisissa tilanteissa minun täytyy opetella päästämään irti tästä suorittajan ja vastuunkantajan roolistani. Jos minulla on hiljaisempi päivä, se on ihan ok. Minullakin saa olla sellaisia, niin kuin kaikilla muillakin. Keskustelun kaikki osapuolet ovat vastuussa keskustelun etenemisestä, en vain minä. Jos kukaan ei keksi sanottavaa, niin sitten voidaan olla myös hiljaa. Ei minun tarvitse pelätä tai kammoksua hiljaisuutta, tai yrittää täyttää sitä tyhjänpäiväisyyksillä. Akkujen latautuminen kestää kahta kauaemmin, jos sosiaalisessa tilanteessa kantaa liikaa vastuuta tilanteesta tai käyttäytyy vastoin senhetkistä olotilaansa.
Ja myös sosiaalisille menoille voi ja saa sanoa ”ei” silloin, kun on olo, että kaipaa omaa rauhaa ja haluaa ladata akkujaan. Eikä siitä tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Ja sitten kun puolestaan on sosiaalinen olo, voi järjestää juhlat ja kutsua kaikki kaverit saman katon alle. Ihmisen ei tarvitse olla joka tilanteessa ja joka hetkessä samanlainen, eikä se olisi mahdollistakaan. Eri päivinä, eri tilanteissa ja eri seurassa olemme erilaisia.
Sinänsä näillä tällaisilla luokitteluilla ei tietenkään ole mitään merkitystä, mutta itsetutkiskelun kannalta koen tämän kuitenkin mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi havainnoksi. Me ihmiset kannamme tiedostamattamme paljon erilaisia rooleja. Osan niistä asetamme itse itsellemme ja osan taas asettaa ympäristö – ja joissain tapauksissa molemmat. Koska olen sitä mieltä, että yksi ihmisen tärkeimmistä elämäntehtävistä on ihmisenä (henkisesti) kasvaminen, ovat tällaiset oivallukset itselleni tärkeitä, sillä ne laittavat miettimään asioita uudelta kannalta ja arvioimaan omaa itseämme ja toimintaamme. Sillä taas ei käytännössä ole mitään väliä, millä nimityksellä kukin itseään kutsuu tai kutsuuko millään, tärkeintä on, että saa joitain työkaluja joilla pohtia omaa käytöstään ja löytää syitä sille.
Onko siellä muita ambivertteja, tai kenties introvertteja, ekstrovertteja tai ihan muita vertteja? :D
-Netta
Lue myös:
Aina ei ole helppoa olla ekstrovertti