Niin kauan kuin on elämää, on toivoa

Eräs ihminen elämästäni siirtyi tänä syksynä ajasta ikuisuuteen. Se pistää ajattelemaan, ja paljonkin. Elämää, kuolemaa ja kaikkea siltä väliltä. Kun kuolema koskettaa meitä, saa se usein ajatuskelat pyörimään päässä. Ja se on ihan hyväkin asia. Usein kuljemme elämässämme vähän autopilotilla, emmekä mieti, miksi teemme asioita ja elämämme elämäämme siten kuin elämme. Emme ehkä mieti, olemmeko tyytyväisiä elämäämme ja toisaalta emme useinkaan muista antaa arvoa asioille, jotka ovat hyvin.

Jokainen meistä kohtaa toisinaan elämässä vaikeita ja hankalia asioita. Se, miten suhtaudumme niihin, vaihtelee suuresti. Osa ihmisistä osaa pysyä lähes aina optimistisina ja luottaa tulevaisuuteen ja positiiviseen muutokseen. Toiset taas näkevät kaiken negatiivisen kautta ja vaipuvat helposti toivottomuuteen.

Itse otin ennen vaikeudet hyvin raskaasti. Ahdistuin todella helposti pienestäkin, koin ikävät asiat usein henkilökohtaisina koettelemuksina ja suurena epäreiluutena juuri minua kohtaan. Ja siis nimenomaan aika pienetkin asiat. Vertailin myös itseäni muihin kokien jollain tasolla, että minulle olisi sattunut enemmän ikäviä asioita kuin vaikkapa kavereilleni. Mutta kuten sanotaan, niin ”elämä opettaa”. Ja nyt kun olen nähnyt maailmaa jo 30 vuoden ajan, olen ehtinyt oppia yhtä sun toista. Elämänkokemusta ja perspektiiviä asioihin on tähän mennessä ehtinyt kertyä jo jokin verran.

Mitä enemmän isompia asioita on elämässä tapahtunut, sitä merkityksettömämmiksi pienet jutut ovat muuttuneet. Ja siis nimenomaan pienet ikävät jutut. Enää en ihan pienestä hätkähdä. En jää harmittelemaan pientä kömmähdystä tai rikkoontunutta tavaraa.  Läikkynyt maito tai koiran oksennus sohvalla ei tunnu missään. En valita pikkuasioista tai harmistu mitättömyyksistä. Sillä kun on kohdannut isompia vastoinkäymisiä ja menetyksiä elämässä, eivät pikkujutut enää hetkauta.

Ja isompienkin murheiden keskellä olen nykyään oppinut ajattelemaan postauksen otsikon mukaisesti: niin kauan, kun on elämää, on toivoa. Niin kauan, kun henki pihisee ja sydän hakkaa, on mahdollista vaikuttaa asioihin ja muuttaa niitä parempaan suuntaan. Vaikka mitä vastoinkäymisiä tuleekin elämässä vastaan, ne hyvin harvoin ovat sellaisia, etteikö niitä ajan kanssa  voisi voittaa ja niistä päästä yli. Ja toisaalta – joka ikisestä päivästä kun olemme elossa, saamme olla kiitollisia. Koska sekin on fakta, että joskus koittaa se päivä, kun aika loppuu. On etuoikeus olla yhä täällä.

Koen tämän ajatuksen jotenkin hirveän lohdullisena. Kun minulla aiemmin oli hankala ja raskas, kuluttava elämänvaihe meneillään, sain voimaa näistä sanoista. Oli miten raskasta hyvänsä, olen silti yhä täällä. Voin yhä muuttaa asioita. Toivoa on. Ja kappas, niin ne asiat sitten muuttuivatkin – vaikka eivätkään ihan niin pian kuin olisin aluksi toivonut. Mutta muuttuivat, koska jaksoin uskoa ja toivoa ja toki tehdä töitä asioiden eteen.

Paljon toivoa päiviinne,

-Netta