Korona-kisaväsymystä ilmassa
Vuoden vaihtuessa, rakettien räiskeessä ja tähtisädetikkujen säkenöivässä valossa, tunsin oloni yllättävän seesteiseksi. Ehkä se johtui kehossa tuolloin virranneesta kuohuviinistä tai läheisten ihmisten seurasta, mutta katsoin menneeseen vuoteen yllättävän tyynenä ja kiitollisena. Uutta vuotta kohti tähyilin toiveikkaana. En odottanut, että mikään muuttuisi oikeasti juuri sillä sekunnilla, mutta onhan vuoden vaihtumisessa jotain niin kovin symbolista, että väkisinkin odotukset ja toiveet kuitenkin olivat korkealla. Koronarokote oli täällä ja ehkä jo keväällä, viimeistään kesällä kaikki olisi paremmin.
Vaan uuden vuoden alun jälkeen samat vanhat ongelmat tuntuvat jatkuvan ja puskevan joka tuutista. Samat, mutta uusina versioina. Korona, korona, korona. Korona sitä ja korona tätä, jokaisessa lehdessä ja jokaisessa hemmetin uutislähetyksessä. Ja totta kai, enhän odottanutkaan että se minnekään katoaisi. Mutta mieli täyttyy nyt jälleen uusista uhkakuvista, kun uusia ja helpommin tarttuvia koronaversioita tuntuu löytyvän sieltä sun täältä. Taas väläytellään tiukempia rajoituksia, ja monessa maassa ollaan jälleen tiukassa lockdownissa ja jopa ulkonaliikkumiskiellossa.
Rokotustahti on osoittanut ainakin näin alkuun olevan kuin etanan matelua, ja joku asiantuntija jo väläytteli mediassa, että kyllä tässä vähintään vuoden loppuun menee, että rokotukset on saatu hoidettua. Ja tokihan mediassa muistetaan myös arvuutella, toimiiko rokote enää uusiin muotoihin ja kauanko rokote ylipäätään toimii.
Asiantuntijat muistavat myös hokea, että nyt pitää vaan jaksaa. Nyt tarvitaan suomalaista sisua ja reippautta. Mutta saako myös sanoa ääneen: EI JAKSA ENÄÄ. No, sai tai ei, siinä se nyt on. Tämä tammikuu on tuntunut äärimmäisen tahmealta. Ehkä vuodenvaihde ei tosiaan ollutkaan itselleni vain symbolisten merkitysten hakemista, vaan jossain syvällä sisimmässäni oikeasti toivoin, että asiat olisivat muuttuneet konkreettisestikin. Olemme olleet kohta vuoden etätöissä (tosin itse olen syksyllä ollut toisinaan kerran viikossa toimistolla). Mutta siis, pian vuoden täällä kotona lähes 24/7, paitsi silloin kun olemme olleet kesämökillämme. Juuri nyt sinnekään ei talven takia pääse, joten olemme entistä tiiviimmin täällä kotikolossamme. Ja kyllä, seinät alkavat kaatua päälle, monella tapaa.
Ahdistaa. Luulen, että juuri nyt ahdistaa eniten se, että tulevaisuudennäkymät ovat niin hemmetin utuiset ja olemattomat. Mitään ei voi edelleenkään suunnitella, kun kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä ja jossittelua. Ahdistaa sekin, kun ei voi käydä oikein missään tai nähdä oikein ketään. Jotenkin on niin epäselvää sekin, mitä nyt voi, saa tai kannattaa tehdä. Ulkoiluttaessani koiraani näen kahviloita, joissa ihmiset tekevät etätöitä ja ravintoloita, jotka ovat tupaten täynnä ihmisiä. Porukkaa pienessä putiikissa tekemässä ostoksia kylki kyljessä. Itse olen vältellyt vähän kaikkea tuollaista, koska en tiedä onko sellainen hyvä idea juuri nyt. Toisaalta jos nämä paikat ovat auki, eihän niihin meneminen varsinaisesti ole kiellettyä. Me olemme kuitenkin tänä vuonna kaventaneet elinpiiriä tosi paljon, ja kavereitakin näemme nykyään lähinnä kyläilyn merkeissä harvakseltaan, parin ihmisen kanssa kerrallaan. Mutta mistä tiedän, olemmeko turhaan kaventaneet omia menojamme vähän liikaakin?
Ja sitten jos ja kun joskus jotakuta tapaa tai käy itse jossain, tuntee koko ajan jonkinlaista syyllisyyttä ja pelkoa siitä. Saanko nyt sitten sen koronan, kun kävin lounaalle? Nyt jos tämä illanvietto toi jollekin koronan, tuli hauska ilta aika kalliiksi. Ja niin edelleen. Ahdistaa se, että maailman hauskin ja tärkein asia, muut ihmiset, ovatkin nykyään joku uhka, jota saa pelätä.
Tavallaan en haluaisi kirjoittaa blogiin tällaista valittavaa ja negatiivista purnausta koronasta, koska olisi toisaalta ihana ideaali, että blogini olisi sellainen hyvän mielen paikka, josta ihmiset saavat inspiraatiota ja iloa. Ehkä kukaan ei edes jaksa lukea koronasta, koska kuten juuri itsekin kirjoitin, se on jo joka paikassa – ja nyt myös taas tässä blogissa. Mutta toisaalta taas tämä on aina ollut blogi elämäni kaikista sävyistä, joten miksipä en kirjoittaisi siitä, mitä on mieleni päällä juuri nyt. Useinkaan en kirjoita ainakaan näitä pohdiskelevia tekstejä muita ihmisiä, vaan itseäni varten. Päästelläkseni höyryjä ja purkaakseni ajatuksiani. Jos kirjoittaisin täällä aina vain hauskoista ja kepeistä asioista, en olisi rehellinen itselleni enkä lukijoilleni. Tänä vuonna jos jokin on ollut mielessä, niin kyllähän se nimenomaan korona on ollut.
Luulen, että tämän koronaärsytyksen lisäksi koen juuri nyt myös pientä stressiä, sillä töissä on ollut paljon kiirettä ja olen myös jatkanut samalla markkinoinnin opintojani. Tavallaan siis tekemistä kyllä riittää, mutta silti tämä samojen neljän seinän sisällä ikuisesti kykkiminen saa myös tylsistymään ja vaipumaan jonkinlaiseen apatiaan. Mielialani ei ole siis ollut näin vuoden alkuun se paras mahdollinen – mutta sekin on ihan okei. Sen sijaan, että yrittäisin kieltää asian ja tunteeni ja jotenkin väkisin ”piristyä”, myönnän tosiasiat itselleni. Tässä on viimeisen vuoden sisään ollut vähän kaikenlaista, ja on ihan täysin okei tuntea kaikki se mitä nyt tunnen: ahdistusta, stressiä, väsymystä ja pettymystäkin.
Onhan tässä jo kauan jaksettu ja sinnitelty. Ja hyvin onkin. En takuuvarmasti ole ainoa, joka toivoisi jo niin kovasti paluuta sinne ihan normaaliin ja tavalliseen arkeen. Vaikkakin ne asiat, joista olen itse koronan vuoksi joutunut luopumaan, ovat totta kai suhteellisen pieniä ja pärjään tarvittaessa ilman niitä, saan silti myös kaivata niitä. Ja kaivata ylipäätään sitä turvallisuuden ja rauhallisuuden tunnetta, jotka ovat nyt osittain poissa tämän epänormaalin tilanteen takia, ja joiden tilalla on epävarmuus ja levottumuus.
Ja silti, vaikka fiilis onkin nyt tämä, niin eihän tässä auta kuin mennä eteenpäin, askel kerrallaan joka päivä.Ja vaikka tuolla ylempänä kirjoitinkin, että en enää jaksa jaksaa, niin loppuviimeiseksi muita vaihtoehtoja ei ole. Saa todeta ääneen että väsyttää ja turhauttaa, saa itkeä jos itkettää ja saa levätä ja kerätä voimia parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta sitten on taas hitaasti laitettava töppöstä toisen eteen. Ja aina kannattaa silti pystä toiveikkaana. Ihan aina. Yksi viisaus, joka pätee aina ja myös tähänkin asiaan on: This too shall pass.
Onko siellä muita, joilla on kisaväsymystä havaittavissa?
-Netta
Postauksen kuvat: Pexels.com
Lue myös:
Viimeistään tämä vuosi sen opetti: tärkeintä elämässä ovat läheiset