Vuoden ensimmäinen

Tammikuu – inhokkini nyt ja aina. Kaikki on tuntunut jälleen kerran tahmealta ja ankealta. Joulu on takana ja kevääseen vielä niin kovin pitkä aika. Aurinko ei ole täällä Helsingissä montaa kertaa koko kuukauden aikana näyttäytynyt, ja kaduilla on ollut niin jäätä kuin loskaakin.

Tämä on muuten myös vuoden 2022 ensimmäinen blogipostaukseni, koska en vain ole saanut itsestäni oikein mitään tänne irti. Tai toki myös työt ovat pitäneet minut hyvin kiireisinä, mutta mikäli jotain suurta ja palavaa inspiraatiota kirjoittamista kohtaan olisi ollut, niin toki sitten olisin varmasti ajatuksiani tänne rustaillut. Mutta ei ole kyllä sellaista inspiraationpuuskaa näkynyt mailla halmeilla.

Pohdin hetken tämänkin postauksen aloittamisen kanssa – olisiko siinä järkeä? Blogiin olisi kivaa antaa itsestään jotain inspiroivaa ja iloista. Muita voimauttavaa ja piristävää. Mutta juuri nyt en löydä itsestäni sellaista. Päätin kirjoittaa silti – ehkä eniten itseäni varten. Kirjoittaminen on ajatusten jäsentelyä ja tunteiden purkamista. Halusin kirjoittaa ylös näitä kolmannen koronavuoden fiiliksiä. Juuri nyt fiilis on se, että tämä pandemiatilanne on kestänyt niiiin paljon kauemmin kuin ensimmäisen lockdownin alkaessa olisin koskaan osannut arvata. Mutta onneksi en silloin tiennyt. On menty päivä kerrallaan, sillä tiedolla mitä on ollut. Ollaan oltu eräänlaisessa selviytymismoodissa jo kaksi vuotta. Tunnen kyllä itsessäni, miten se uuvuttaa ja painaa harteilla. En ole ollut paineen alla vain pandemiatilanteen takia, vaan myös eräällä toisella elämänalueella. Siksi viime vuodet ovat olleet aika raskaita. Niistä on puuttunut liikaa iloa, hauskuutta, rentoutta ja hilpeyttä. Sitä kaipaan. Mahdollisuutta suunnitella tulevaisuutta ja olla toiveikas huomisen suhteen. Niitä päiviä, kun olin huoleton. Nyt en enää edes muista, miltä se tuntuu. On ollut niin paljon huolta omasta ja läheisten terveydestä, yhteiskunnallisesta tilasta ja sitä myötä jotenkin ihan vain kaikesta.

Toisaalta, joku sisäänrakennettu toivonkipinä meissä ihmisissä on. Vaikka kuinka olisi ollut vaikeaa tai rankkaa, niin jostain sitä aina löytää halua uskoa siihen, että vielä jossain vaiheessa asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Jotenkin sitä kuitenkin pystyy kuvittelemaan mielessään sen hypoteettisen hetken, kun kaikki tämä olisi vihdoin lopullisesti ohi ja asiat olisivat taas hyvin. Se on varmasti se meidän supervoima, jolla olemme selvinneet viime vuodet.

Itse olen huomannut, että vaikka tulevaisuuden suunnitteleminen onkin ollut hankalaa viime vuosina, niin juuri se on äärimmäisen tärkeää. Se saa katsomaan huomiseen ja näkemään asioita tulevaisuudessa. Yksi itselleni tärkeä juttu on ollut nyt tulevasta mökkiremontista haaveileminen. Kun näen sieluni silmin rempatun mökkimme, nousee suupieliini väkisinkin hymy. Samoin olen jo alkanut suunnitella tulevaa puutarhakautta; sitä, mitä istutan keväällä mökkipihalle ja miten nuo kasvit sitten kasvavat. Eikös joku ole sanonut, että kun kasvatat kasvin, se tarkoittaa että uskot tulevaisuuteen :)

Toivottavasti olette voineet hyvin.  Paljon tsemppiä ja jaksamista näihin päiviin, ja uskotaan että paremmat ajat ovat vielä tulossa <3

-Netta