Elämä on remonttia

Tänä vuonna kesä on ollut meille hyvin pitkälti remonttia. Meillä on vieläkin kesämökillämme kesken ullakkoremonttimme, joka on tähän mennessä kestänyt jo noin 1,5 vuotta. Projektia ovat hidastaneet muun muassa sääolosuhteet, pieni asbestilöytö ja siitä seurannut asbestipurku, yllättäen kesken projektia ajankohtaiseksi tullut kattoremontti ja henkilökohtaisen elämän kiireet.

Kesän alussa meidät tavoitti yllättävä tieto – myös omaan kotiimme tulisi nopealla aikataululla mittava remontti. Tämä ilmoitus tuli taloyhtiöltä yllättäen, ja vaikka haaveenamme olikin ollut tehdä remonttia kotonamme jossakin vaiheessa, ei ideaali ajankohta todellakaan ollut nyt. Lisäksi taloyhtiössämme alkoi juuri samaan aikaan piharemontti, joka kestää vuoden loppuun.

Tänään oli erityisen remontintäyteinen päivä. Mökillä purimme tuvasta puolet sisäkatosta pois. Huonekorkeus nousi alakerrassa noin neljään metriin. Joka paikassa oli pölyä, paperia ja puuta. Sotkua. Ja kaiken sen kaaoksen keskeltä nousi korkeuksiin upea uusi huonekorkeutemme, jonka ansiosta yläkerran ikkunan valo lankesi nyt kirkkaana myös alakertaan asti. Kaiken sen puolitoista vuotta kestäneen remontoinnin hedelmät alkoivat olla nyt poimittavissa. Se hetki, jos olimme haaveilleet, oli nyt käsillä. Se opetti jälleen jotain kärsivällisyydestä, pitkäjänteisyydestä ja siitä, että usein kaiken kovan ponnistelun lopussa odottaa palkinto kovasta työstä.

Siirryin mökiltä kaupunkiin töiden vuoksi. Kun kävelin joogaopetuksen jälkeen kohti väliaikaista asuntoamme, päätin poiketa kotona katsomassa, miltä siellä näyttää. Kävelin läpi sisäpihan, jolla seisoi kaksi kaivinkonetta, jotka olivat repineet pihalta asfaltit pois ja kaivaneet sinne valtavat montut. Piha oli totaalisen myllätty, ja näin siinä jotain symboliikkaa. Joskus elämä tuntuu samanlaiselta keskeneräiseltä työmaalta, jossa sileä pinta on kaivettu isoille montuille. Joskus kaikki tuttu ja turvallinen myllätään ihan kokonaan, jotta jotain uutta, parempaa voi tulla tilalle. Miksi silti niin usein tarraamme kiinni vanhaan ja tuttuun? Miksi niin kovasti pelkäämme muutosta? Silloinkin, kun vanha ei enää palvele. Silloinkin, kun uusi olisi niin paljon parempaa. Pelkäämme vain niin paljon itse prosessia siinä välissä, sitä väliaikaista olotilaa kun kaikki on myllätty, vanha on jo mennyttä eikä uusi vielä tilalla. Sen olotilan kun kestää ja sen kanssa voi hetken elää, tulee tilaa paremmalle.

Astuin pihalta rappuumme, jossa oli kengistä pihalta kantautunutta pölyä ja tunkkainen ilma. Omassa asunnossamme kaikki huoneet oli osastoitu muoveilla. Olohuoneessa seisoi koko omaisuutemme, yhdessä läjässä, muovein suljetuin oviaukkojen takana. Makuuhuone oli seuraavan muovipressuoven takana. Ja ruokailutila omansa. Pressuissa oli vetoketjut, jotka avaamalla huoneisiin pääsi kulkemaan. Remontti oli seissyt jo viikkoja. Mikään ei ollut edennyt pitkään aikaan.  Mutta sitäkinhän elämä on. Seisovaa ilmaa, matelevaa aikaa, asioita jotka eivät etene kuten haluamme. Jos sitä ei siedä, tekee itselleen ongelmia. Varma kärsimyksen aiheuttaja elämässä on se, kun ei hyväksy vallitsevia olosuhteita, vaan pyrkii taistelemaan niitä vastaan. Niin paljon helpommalla pääsee, jos pystyy nostamaan kädet ilmaan ja toteamaan, että nyt on näin. Jos jokin on varmaa, niin se, että ennen pitkää asiat lähtevät taas liikkeelle. Tänään remontin keskellä kotona mietin vanhaa viisasta lausahdusta ”life is a balance between holding on and letting go”. Niin totta, niin totta.

Tulin myös siihen lopputulemaan, että koko elämähän on yhtä remonttityömaata. Korjataan jotain nurkkaa ja saadaan jokin osa-alue kuntoon, ja samaan aikaan joku toinen kohta romahtaa ja on aika nostaa hihat ja käydä hommiin. Joskus remonttiin päädytään omasta valinnasta ja joskus tahtomattaan. Joskus siihen ryhtymistä vältellään, vaikka ei kannattaisi. Koskaan kuitenkaan kaikki ei ole täydellistä eikä koskaan valmista. Remontissa ja kaikessa muussakin on tärkeintä huomata asiat, joihin itse voi vaikuttaa, ja joihin ei.