1999-2015
Tänään oloni on painava ja tyhjä samaan aikaan. On nimittäin niin, että rakas ystäväni on poissa. Ystävä, jonka kanssa sain viettää upeat 16 vuotta yhdessä. Kasvaa lapsesta aikuiseksi, tytöstä naiseksi. Jonka seurassa sain itkeä ja nauraa. Joka jaksoi kuunnella, nukkua vieressäni ja pitää seuraa minulle kun olin kipeänä.
Kultu oli löytökissa. Se saapui eräänä syksynä maalla asuvien serkkujeni pihapiiriin. Laihana, hylätyn oloisena. He ruokkivat sitä ja kyselivät lähialueen asukkailta olisko kenelläkään tietoa kissan omistajasta, mutta kukaan ei tiennyt mitään. Päivä toisensa jälkeen se saapui heidän pihalleen, aina yhtä nälkäisen ja hylätyn oloisena. Epäiltiin, että se oli jonkun hylkäämä kesäkissa. Talvikin oli jo nurkan takana. Niinpä kerran, kun olimme serkuilla kylässä, päätti isäni ykskaks, ettei tuota kissaparkaa voisi jättää talveksi paleltumaan (serkkujeni perhe ei kissaa pystynyt itse ottamaan). Niinpä isäni nosti kissan autoon ja se matkasi mukanamme kotiimme. Ja sinne se sitten jäi taloksi. Nimensä se sai tuolla ensimmäisellä automatkalla, kun 10-vuotiaan kekseliäisyydellä nimesin sen Hevoshullu-lehdessä näkemäni hevosen nimen mukaan. Siitä tuli siis Kultu.
Ja miten paljon se tuottikaan iloa meille kaikille! Minulla oli aiemmin ollut vain kilpikonna, enkä ollut osannut uneksiakaan mistään ”oikeasta” lemmikistä. Heti seuraavana päivänä tein hyppynarustani taluttimen sille, jotta pääsin pihapiiriin esittelemään kissaa naapurin lapsille (tiesinhän, että he olisivat hyvin kateellisia). Aluksi kissa oli vähän arka, mutta ennen pitkää se oppi luottamaan meihin yhä enemmän ja enemmän, ja lopulta siitä kuoriutuikin varsin seurankipeä otus. Se halusi makoilla sylissä vähän väliä, ja öisinkin se tykkäsi nukkua vieressä. Eniten meidät yllätti kuitenkin se, että se tykkäsi saunoa! Jo ennen muita se kiipesi ylälauteelle ja pysytteli siellä viimeiseen asti, niin kauan kuin löylyä ja lämpöä vaan riitti.
Nyt tuntuu, että yksi ajanjakso on ohi. On aika ennen Kultua, aika Kultun kanssa, ja nyt alkaa aika Kultun jälkeen. Kun lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluneet asiat yksi toisensa jälkeen katoavat, alkaa elämäänsä katsoa uusin silmin. Mihin se kaikki aika oikein hävisi? Minne ne 16 vuotta livahtivat tuosta noin vain? Ja miten nopeasti seuraavat 16 sitten menevät?
Vanhoissa ystävissä on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka niitä ikävöi ja niiden perään itkee, niin ne saavat aina myös hymyn huulille. Jostain muistojen syövereistä ilmaantuu mieleen asioita, joille ei voi olla nauramatta. Monet kliseet ovat kliseitä varmaankin siksi, että ne ovat niin totta. Niinkuin se, että vaikka surettaa, että jokin aika loppuu ja kun menettää jotain itselle tärkeää, niin silti päällimmäiseksi jää onni ja kiitollisuus siitä, että se jokin oli, edes hetken. Siispä, kiitos kaikesta Kultu. Kiitos kun olit. <3
