Koska mä voin
Minusta on kuoritunut aikuinen Robin-fanityttö. Muistan kyllä, kuinka jo viisi vuotta sitten fuksiaisissamme soi Frontside Ollie -biisi ja jammailin sen tahtiin, mutta silloin mitään suurempaa sykähdystä ei tapahtunut. Olin aivan liian ”vanha” (=20-vuotias) tykkäämään mistään teinityttöjen jutuista. Ja oletinhan kappaleen esittäjän jäävän vain yhden biisin ihmeeksi.
Vuodet vierivät, mutta Robin ei arvailuistani huolimatta jäänytkään unholaan. Biisejä ja levyjä sekä tv-esiintymisiä on tippunut tasaisesti. Pikkuhiljaa aloin kiinnittää huomiota tähän mahdottoman suloiseen ja positiiviseen nuoreen mieheen. Viimeistään silloin, kun hän esitti Loirinuotiolla-ohjelmassa Lapin kesä -kappaleen, oli tämän tädin sydän sulaa. Tykkään siitä kohteliaasta, hauskasta ja älykkäästä kuvasta, jonka tästä miehenalusta saa. Ja erityisesti siitä positiivisesta elämänasenteesta, joka huokuu ulospäin (ja jota Suomessa tarvittaisiin rutkasti lisää). Ei liene sattumaa, että Robin valittiin juuri Suomen positiivisimmaksi henkilöksi! Edellämainitut asiat sinetöivät fanityttöyteni. Nykyään minut voi bongata kotoa laulamasta ”..jos kaikki romahtaa, ja tarviit olkapään, mä lupaan olla tääl, sua varten, sua varten…”
Ystäväni ovat vähän naureskelleet ja hymähdelleet tälle fanitukseni kohteelle. Onhan se heidän mielestään vähän hassua, outoa ja pikkuisen noloakin? Olen nykyään myös Robinin seuraaja Facebookissa ja olin aivan innoissani, kun jokunen aika sitten hänen sivuillaan ilmoitettiin, että pian on luvassa hänen ensimmäinen k18-keikkansa Helsingissä. ”Sinne on päästävä”, tuumin heti. Ja ilmoittauduin kyseiseen tapahtumaan Facebookissa. Eipä mennyt kauaakaan, kuin kaverini alkoivat huomauttelemaan asiasta. ”Mitä, olet menossa Robinin keikalle??! Eeeiii…”, sain kuulla. Mutta en pahastunut heidän höpinöistään. Päinvastoin, en jaksanut välittää lainkaan. Ja silloin huomasinkin jälleen muuttuneeni ihmisenä.
Nimittäin, vielä jokunen vuosi sitten en todellakaan olisi ilmoittanut Facebookissa tai missään muuallakaan julkisesti meneväni kyseiselle keikalle. Olisin kenties saattanut kyllä mennä, mutta olisin tehnyt sen vähin äänin, kertomatta asiasta pahemmin kenellekään. En missään nimessä olisi halunnut tehdä asiasta mitään numeroa tai varsinkaan, että ketkään puolitutut saattaisivat saada tietoonsa minun tekevän jotain noin ”noloa”. Musajutut olivat tärkeä tapa ilmaista omaa olemustaan ja mielummin ilmoitin kuuntelevani jotain pieniä indie-bändejä ja muutoin mielestäni katu-uskottavia artisteja.
Mutta nyt, viime vuosien aikana, asiassa on selkeästi tapahtunut muutos. Jos kerran tykkään Robinista ja olen menossa hänen keikalleen, niin miksi ihmeessä EN voisi liittyä myös kyseiseen tapahtumaan? Miksi en voisi kertoa siitä kaikille? Minulla on täysi oikeus olla omanlaiseni ja tykätä juuri siitä, mistä haluan. En missään nimessä enää halua elää elämääni miettien, mikä on muitten mielestä hyväksyttävää tai ”coolia”. Se ihana puoli aikuistumisessa ja iän kerttymisessä juuri on, että välittää aina vain entistä vähemmän siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat tekemisistäsi. Oikeastaan nyt ajattelen niin päin, että ihmiset, jotka näkevät asiakseen arvostella tai kyseenalaistaa muita tällaisissa mitättömän pienissä asioissa voisivat itse miettiä, onko se lainkaan tarpeellista.
Täällä sitä keskitytäänkin nyt vain odottelemaan keikkaa. Ja enpä kuitenkaan joudu sinne ihan yksin menemään – lähipiiristäni löytyy muutama ihminen, jotka ymmärtävän hyvän päälle ;) Niinpä lähdemme viiden aikuisen porukalla pomppimaan Robinin tahtiin ja pitämään hauskaa. Ja aion todellakin hoilata mukana ja nauttia – koska olen aikuinen ja koska voin!