Vapun fear of missing out

Vappu oli ja meni. Säätila oli yllättävän hyvä – aurinko paistoi ja toppapuvun sijaan tarkeni tikkitakilla. Vappu oli myös taas yksi osoitus siitä, että jotenkin tässä kolmekympin korvilla monestakin asiasta tulee nostalginen ja vähän haikeakin olo – lapsuus on kaukana takana ja niin ovat jo opiskeluvuodetkin, tuo myöhäinen teini-ikäni.

Vappu kun nimenomaan tuntuu olevan (karkeasti yleistettynä) lasten ja opiskelijoiden juhla. Lapsuudessa se tarkoitti ensimmäisiä päiviä, kun sai jälleen käyttää kevätkenkiä ja kevättakkia. Sitä, että koti koristeltiin aina ilmapalloilla ja serpentiineillä, juotiin itse tehtyä simaa ja mentiin ostamaan foliopallo. Sitten oli niitä pieniä muovisia juttuja, jotka ”räjäytettiin” ja niistä tuli esille sellaista pientä serpentiiniä – ehkä tiedätte? Ei mitään sen isompaa ja ihmeellisempää, mutta lapselle niin tärkeitä ja onnelliseksi tekeviä asioita.

Opiskelijana taas kaivettiin haalarit ja ylioppilaslakki esiin, heiluttiin Tuomiokirkon portailla, josta suunnattiin ehkä Kaivariin ja lopulta mentiin jonnekin opiskelijabileisiin riekkumaan ja juotiin jotain ihan muuta kuin simaa. Ja tietysti tuntui siltä, että tuo vaihe kestää ikuisesti ja että me ollaan nuoria maailman tappiin asti.

Nyt kolmekymppisenä joutuu hakemaan uudestaan sitä, mitä nämä kaikki juhlat itselle ovat ja edustavat. Sitähän voisi toki vaikka olla juhlimattakin, painua mökille ja tehdä pihatöitä. Mutta mikä siinä on, että ihminen vertaa itseään niin paljon muihin. Meillä oli kiva vappu, kävimme ystävien kanssa syömässä tosi kivassa ravintolassa ja vappupäivänä vietimme aikaa taloyhtiön kattoterassilla, kävimme kävelemässä ulkona ja söimme perinteisiä vappuruokia. Ja silti, nähdessäni ulkona muita vapunjuhlijoita ja niitä haalarikansalaisia, aloin heti vertailemaan itseäni muihin. ”Onko mulla nyt ollut yhtä hauska vappu kuin noilla kaikilla muilla? Miksi mulla ei ole ole enää haalareita? Miksi mulla ei ole edes ylioppilakki päässä? Olisiko meidänkin pitänyt sittenkin pakkautua Kaivariin kaikkien muiden kanssa? Olisiko sittenkin pitänyt bilettää eikä vain syödä sivistyneesti ravintolassa? Olenko jo aivan totaalisen mummoutunut aivan liian nuorena?? Mistäköhän kaikesta nyt jään paitsi…?”

Jep jep. En varmasti miettisi noita asioita sekuntiakaan, jollen tietäisi, että on yleinen juhla-aika, jolloin kaikki muutkin juhlivat, kukin tavallaan. Jollen nimenomaan lähtisi vertailemaan omia tekemisiäni kaikkiin muihin suomalaisiin. Ja vaikka oikeasti tiedän senkin, että esimerkiksi omasta kaveripiiristäni kukaan muukaan ei tehnyt mitään sen ”ihmeellisempää”, emmehän kukaan ole enää opiskelijoita. En tiedä mistä tämä ihmeellinen juhlapäivien fear of missing out puskee, koska muutoin en koe, että kokisin sitä omassa elämässäni paljoakaan. Ehkä siinä on häivähdys sitä ikääntymisen ja vanhenemisen ”tuskaakin” – siellä ne opiskeluhaalarit makaavat nyt mökillä kaapissa, valmiina käytettäviksi tästä lähtien remppahaalareina. Yksi elämänvaihe on ohi ja tässä vielä vähän haetaan raameja tälle nykyiselle.

Täytynee alkaa siis itse luomaan uusia, täysin omannäköisiä perinteitä. Tai sitten keksiä joka vuosi jotain uutta, täysin fiiliksen mukaan. Juhlapäivien on tarkoitus olla kivoja ja hauskoja, mutta sekin on fakta, että ne aiheuttavat myös harmaita hiuksia ja ristiriitaisia tunteita meissä monessa, monista eri syistä. Tärkeintä tässäkin asissa lienee se, että pitää lopettaa vertailu muihin ihmisiin ja keskittyä siihen omaan tekemiseen, omilla säännöillä.

-Netta

ps. Postauksen kuvista menee kiitos Tyhjä Ajatus -blogin Sarandalle <3