Flunssa

Tiedättekö, kun joskus harmaan ja tasaisen arjen keskellä, kun seuraavaan lomaan on vielä ainakin 150 päivää aikaa, sitä erehtyy ajattelemaan, että ”Tulisinpa kipeäksi. Voisin maata sohvalla ja katsella Muumeja, kuten lapsena. Mitäpä pieni nuhakuume haittasi. Ei töissäkään ole juuri nyt mitään erityisen kiireistä meneillään”.

Sitten puoliso sairastuu flunssaan, ja oikeastaan arvaatkin jo, että tauti kyllä tarttuu sinuunkin. Ei samana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan, mutta viikonlopun aikana jo. Kuume nousee, kurkussasi sykkii kaktus ja nenäsi vuotaa kuin pieni vesiputous. Päässä jyskyttää kuin sitä hakattaisiin kymmenellä pienellä vasaralla. Olet väsyneempi kuin maratonin jälkeen. Hautaudut sänkyyn peittojen kanssa ja nukut tuntikausia putkeen.

No, tällä kertaa tauti ei onneksi ollut kovin paha. Kovempaa kuumetta kesti vain noin vuorokauden ajan, jonka jälkeen ruumiinlämpö on roikkunut muutamia päiviä vähän 37 asteen yläpuolella. Ja nenäliinoja on kulunut pakettikaupalla, ja kuluu edelleen.

Jännää on se, miten nopeasti kaikki se, mistä olin silloin terveenä ”haaveillut” – passattavana olemien, sohvalla makoileminen, telkkarin katselu, lukeminen ja muu löysäily – alkoi oikeastaan tylsistyttämään. Kun se ei ollutkaan oma valinta, vaan pakon sanelemaa. Silloin, kun kuume oli korkeimmillaan, koko asiaa ei tietenkään ajatellut. Mutta sittemmin, kun kuumetta on ollut vähemmän ja olen pysynyt hereillä ihan hyvin ilman päiväunia,  ja olen ehtinyt myös muun muassa katsella kokonaisen tuotantokauden Grace & Frankieta ja surffailla päämäärättömästi netissä…. Siinä vaiheessa alkaa todellakin tuntua siltä, että on saanut lööbailla ihan tarpeekseen, ja oikeastaan olisi jo valmis palaamaan töihin ja muihin tavallisiin arkirutiineihin. Tuntuu, että on jo ihan pudonnut maailmanmenon kelkasta, kun on vain katsellut oman kodin seiniä monta päivää putkeen.

Tästä päästään väistämättä siihen ajatukseen, että ihmisaivot ovat niin fucked up. Ne haluavat niin usein sitä, mitä ne eivät voi saada. Tai kun ne saavat haluamansa, ne eivät enää haluakaan sitä. Ja niin edelleen. Voi luoja sentään. Sama juttu, kun ensin odotamme joulua ja sitten huokaisemme helpotuksesta, kun se on ohi.

No, niin tai näin. Olo on täällä jo parempi, ja huomenna yritän mennä taas töihin. Nyt en toivo enää sairastavani pitkään aikaan, mutta kesälomaa olen toki jo aloittanut odottamaan. Ja viime vuonnahan kirjoitinkin lomalla kaipaavani takaisin töihin. :D

-Netta