Jatkan blogiani niin kauan kunnes..

Aina toisinaan minulta kysytään, että miten ja miksi ihmeessä jaksan blogata. Miten siihen riittää energiaa ja mistä keksii aiheita? Miten sitä jaksaa tehdä tavallisen päivätyön ohella? Aionko jatkaa sitä vielä kauan? Ja: Lopettaako tämä blogi joskus?

Vastaisin, että usein ne blogit, jotka syntyvät vähän vääristä päämääristä lopettavat jossain vaiheessa yhtä nopeasti kuin aloittivatkin. Siis silloin, kun taustalla ei ole aito palo tekemiseen vaan esimerkiksi pyrkimys vain saada ilmaisia hyödykkeitä blogin kautta. Silloin yleensä jossain vaiheessa aiheet loppuvat tai into hiipuu. Tekeminen voi käydä raskaaksi, jos motivaattorina ovat pelkästään hyödykkeet. Mielestäni paras syy bloggaamiseen onkin sisäinen palo, halu ja into blogin pitämiseen – joko rakkaus kirjoittamiseen, valokuvaamiseen tai molempiin, ja ylipäätään sisäsyntyinen tarve ilmaista itseään. Luulen, että ilman näitä motivaattoreita blogin kirjoittaminen käy muuten jossain vaiheessa työlääksi. Ainakin niin olisi itseni kohdalla, ja tämä blogi onkin syntynyt rakkaudesta kirjoittamiseen. Erilaisia postausaiheita pulppuaa mieleeni usein kesken päivän milloin missäkin, ja enemmänkin ongelmana on, ettei niiden työstämiseen aina ole aikaa ihan heti. Siksi tämä blogi ei ole lopettamassa, vaan jatkaa ainakin siihen saakka kunnes…

… löydän jonkun vielä paremman kanavan ilmaista itseäni ja siirrän tekstimuotoiset ajatukseni sinne. Mutta mikä ihme se sellainen kanava muka olisi? Haaveilen kyllä, että voisin joskus  mahdollisesti tehdä blogin rinnalle vaikka videoita tai podcastia, mutta en osaa sanoa tuleeko minulla koskaan olemaan aikaa tai rahkeita toteuttaa noita haaveita. Sen sijaan kirjoittaminen soljuu luontevasti ja helposti lähes päivittäin, ja ainakin tällä hetkellä koen, että blogi onkin paras mahdollinen kanava itseilmaisulleni. 

.. en keksi enää mitään, mistä kirjoittaa. Kaikki kirjoittajat kohtaavat varmasti joskus ”writer’s blockin” eli tilan, jossa ei keksi mitään kirjoitettavaa. Näin on toki myös itseni kohdalla, mutta ne hetket ovat melko harvassa. Ja suhtaudun niihin niin, että sitten jos en keksi mitään kirjoitettavaa, niin en kirjoita. Yleensä jo seuraavana päivänä jotain uutta alkaa pulputa. En siis kirjoita väkisin, mutta minulla on myös yleensä luonnoksissa aiheita, joita voin alkaa täydentämään, jos mitään uutta ei juuri sillä hetkellä ole mielessä ja tekee silti mieli kirjoittaa. Mutta jos tilanne olisi todella se, että en keksisi mitään kirjoitettavaa viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin, niin se varmasti olisi todella tämän blogin loppu, sillä kuvaustaitoni eivät ole mestariluokkaa eikä tämä blogi olisi entisensä ilman tekstejä. Kuitenkin, kuten edellä sanoin, ainakin tällä hetkellä tekstiä kyllä piisaa, joten tämä ei ole ongelma. 

.. minulla ei ole aikaa bloggaamiselle. Mutta bloggaaminen on yksi suosikkijutuistani, jolle haluan ehdottomasti löytää aikaa ja jota priorisoin monen muun jutun edelle. Pidän sitä tärkeänä harrastuksenani, ja harrastuksille kyllä halutessaan löytää aikaa. Kirjoittelen sekä arkisin töiden jälkeen että viikonloppuisin.

.. saan niin järkyttävän viharyöpyn niskaani jonkin tekstin suhteen, etten enää pystyisi tähän. Vaikeaa toisaalta kuvitella mikä se sellainen teksti olisi josta se syntyisi, mutta netissähän tosin ei voi koskaan 100 % varmasti tietää. Ja luulen, että joku hirveä lynkkauskampanja olisi liian iso juttu mun psyykkeelle, ja päätyisin lopettamaan bloggaamisen siihen paikkaan. Tähän mennessä olen saanut blogiini ainoastaan hyvää ja asiallista palautetta. Useimmat kommentit ovat olleet aivan ihania! Muutamia kriittisiä ja aavistuksen provosoivia kommentteja olen myös saanut, mutta niihinkin olen osannut suhtautua neutraalisti ja vastata perustellen oman kantani. Yhden ainoan kerran olen saanut täysin asiatonta sähköpostia, joka kyllä hetkeksi järkytti ja pahoitti mieleni. Mutta asiaa sulateltuani tulin siihen tulokseen, että postin lähettäjä oli jonkinlainen ”trolli”, eikä hänen miettimiseensä kannata käyttää sen enempää energiaa. Nykyään nuo hänen lähettämänsä viestit lähinnä naurattavat. 

.. blogit ovat so last season eikä kukaan lue niitä. Tosin, kirjoittaisin varmasti silloinkin, nimittäin itselleni. Mutta jossain vaiheessa voisi sitten kai pohtia, olisko se ja sama kirjoittaa vain omaan päiväkirjaan – bloggaamisessa kun nimittäin juuri vuorovaikutus muitten kanssa on iso osa koko hommaa. En tiedä uskonko tosin siihen, että blogit tulevat koskaan olemaan täysin so last season. Tapa lukea blogeja on varmaan osittain muuttunut ja muuttuu jatkossakin, ja bloggaajalla on hyvä olla muitakin kanavia, kuten Instagram ja vaikkapa oma podcast. Mutta uskon myös, että aina tulee olemaan kaltaisiani ihmisiä, joille nimenomaan se kirjoitettu teksti on tärkein muoto, ja jotka arvostavat sitä eniten. 

.. löydän jonkin toisen kiinnostuksenkohteen, johon koen niin suurta ja intensiivistä paloa, etten enää koe tarvetta kirjoittamiselle tai bloggaamiselle. Mutta mikäpä se sellainen olisi? Paha sanoa. En ole varsinaisesti sellainen ”hurahtaja” tai innostuja, joka löytäisi jatkuvasti uusia juttuja ja hylkäisi sitten vanhat kiinnostuksenkohteensa. Päin vastoin – nykyiset harrastukseni ovat tavalla tai toisella olleet harrastuksiani oikeastaan aina. Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jos vaikkapa päättäisin hankkia oman hevosen tai alkaa purjehtimaan, voisi sellainen harrastus imeä mukanaan ja viedä kaiken ajan niin, että bloggaamiselle ei ihan yksinkertaisesti jäisi aikaa tai en ehkä enää haluaisi tehdä sitä, koska olisin niin totaalisen innostunut uudesta jutustani. Mutta melko epätodennäköisenä pidän sitä mahdollisuutta kuitenkaan. 

***

Näin ollen voidaan todeta, että tämä blogi ei liene lopettamassa ainakaan pitkään aikaan (jos koskaan), kun aiheitakin syntyy pääkopassa jatkuvasti uusia ilman sen kummempaa pusertamista ja aikaakin on tähän saakka löytynyt blogin kirjoittelemiselle ihan hyvin – niin kuin ihmiset yleensä harrastuksilleen ja mieleisille jutuilleen jostain löytävät. :) Ymmärrän kyllä hyvin, että ulkopuolisista voi tuntua hassulta, että jonkun harrastus on istuskella läppärin edessä ja näpytellä näytölle päänsisäisiä ajatuksiaan. Mutta hupinsa kullakin, eikö?

-Netta