10.2.2019 nettanen

Kateissa ollut rakkaani – kirjasto

Kävin pitkästä aikaa kirjastossa. Mikä ihana rauhan tyyssija. Nojatuoleja aseteltuina viihtyisiksi ryhmiksi, joissa voi pieteetillä tutustua mielenkiintoisiin kirjoihin. Hiljaista ja rauhallista. Ihmisiä opiskelemassa, lukemassa päivän lehteä ja valitsemassa iltalukemista.

Mieleeni palautuivat lapsuudessa kirjastoissa vietetyt kymmenet ja sadat tunnit. Kun sovittiin etukäteen parhaan ystävän kanssa, että tiistaina mennään koulun jälkeen kirjastoon, ja otetaan eväät mukaan. Ollaan siellä ainakin kaksi tuntia, syödään eväitä ja tutustutaan kirjoihin. Pohditaan, mitä kirjoja luetaan nyt ja tulevaisuudessa. Pohditaan, minkä kirjasarjan aloittaisi seuraavaksi, kun edellinen tulee päätökseen. Neiti Etsivät, Laurat, Ponitytöt, Sweet Valley Hight, Annit, Siniset Ponitallit.. Isoimman vaikutuksen tekivät Laura Honkasalon Siskoni, enkelinluinen tyttö ja Jerry Spinellin Tähtityttö. Lukioikäisenä puolestaan Pikku Prinssi. Lauroista tykkäsin niin, että telkkarista oli myös pakko katsoa sen pohjalta tehdyt tv-sarjat (jotka katsoin juuri äskettäin uudelleen Yle Areenasta).

Luettiin aina myös lehtiä. Koululainen, myöhemmin Suosikki ja Demi. Kävimme kirjastossa ystäväni kanssa niin ala- kuin yläasteellakin. Usein kävimme kirjastossa perheenkin kanssa. Vanhemmat hävisivät aikuisten osastolle etsimään lukemista itselleen ja minä puolestani lasten- tai nuortenosastolle etsimään kirjoja ja lehtiä itselleni. Kirjasin myös ruutuvihkoon kaikki lukemani kirjat. Kyseinen vihko on edelleen tallessa, ja luettuja kirjoja on sen mukaan ollut lapsuudessa vuosittain noin 60. Ajattelin kirjata samaan vihkoon kaikki tänä vuonna luetut/kuunnellut kirjat.

Helsinkiin muutettuani kirjastossa käyminen jäi. Tai no, yliopiston kirjastossa kyllä kävin ihan viikoittain. Lainaamassa tieteellistä kirjallisuutta opiskelujuttuja varten. Ja koska sitä piti lukea niin paljon, jäi kaikki muu. Jotenkin kirjastotkin tuntuivat Helsingissä olevan niin ”hankalissa” paikoissakin, että en oikein luonut niihin suhdetta, kun ne eivät olleet ohikulkumatkallani. Haaveilin kyllä aina siitä, että opiskelujen jälkeen minulla olisi taas aikaa kirjoille ja muunkin kuin tenttikirjallisuuden lukemiselle. Ja täytyy sanoa, että se onkin kyllä pitänyt paikkaansa. Valmistumisen jälkeen olen löytänyt äänikirjat ja kuunnellut niitä paljon.

Mutta kuunteleminen ei ole ihan sama juttu kuin lukeminen. Toki sovelluksen kautta voisi myös lukea kirjoja, mutta kirkkaalta ipadin ruudulta lukeminen ei todellakaan ole sama asia, kuin oikean kirjan lukeminen. Sivujen kahistelu, hiirenkorvat kulmissa ja oikean sivun etsiminen, kun kirjanmerkki on pudonnut. Kirjaston kirjojen hieman tunkkainen tuoksu. Sivut, jotka ovat vanhuuttaan kellertyneet. Niinpä päätin mennä pitkästä aikaa kirjastoon, koska nyt muuttomme jälkeen asumme itse asiassa ihan kirjaston lähellä.

Edellisestä kirjastokäynnistäni oli ihan liian pitkä aika. En enää tiennyt, miten kirjastossa toimitaan. Äänikirja-sovelluksessa sinulle tarjotaan suosituksia. Näet, mitkä kirjat ovat uusia juuri nyt. Mitkä ovat kuunnelluimpia, ja mitkä muistuttavat aiemmin kuuntelemisia kirjoja. Sen sijaan, kun menet kirjastoon, siellä on pitkiä hyllyjä, jotka ovat täynnä kirjoja. Paljon samannäköisiä kirjoja, joista voit koittaa tihrustaa tekijän nimeä ja kirjan nimeä. Henkilökunta on nostanut esille valikoimiaan kirjoja, ja ne kävinkin ensinkin läpi. Mutta kun mikään niistä ei miellyttänyt, olin ihan hukassa. Haluan nyt äkkiä löytää jonkin kivan kirjan ja sitten kotiin ruuanlaittoon, mutta miten? Miten onnistun löytämään hyvän kirjan kaikkien näitten hyllyjen joukosta? Pyörin hyllyjen välissä avuttomana ja otin käteeni kirjan sieltä ja toisen täältä. Pohdin mielessäni, että ei se ole ihmekään, että vietimme lapsena kirjastossa tuntikausia. Johtui varmaan siitä, että etsimme vain sopivia kirjoja niin kauan..

Päätin löysätä pipoa ja ottaa rauhassa. Ärsyketulvaa täynnä olevassa maailmassa hiljainen ja rauhallinen kirjasto voi aluksi tuntua hankalalta paikalta. Mutta se tekee nykyihmiselle hyvää. Kiertelin hyllyrivejä ja otin käsiini lisää ja lisää kirjoja. Tutkin niitä, luin takakansitekstit. Laitoin takaisin. Jossain vaiheessa löysin yhden kirjan, joka vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Totesin, että se saa nyt riittää tähän ensihätään. Tähän uuteen naapuriini, kirjastoon, täytyy alkaa tutustua rauhassa. Meillä on pitkä ja tiivis yhteinen historia, mutta olemme olleet erillämme monta, monta vuotta. Tässä vaaditaan totuttelua ja uudelleen opettelua.

Musta on muuten aivan ihanaa ja liikuttavaa, että uusi keskustakirjasto Oodi on ollut niin suosittu. Siis NIIN suosittu, että sinne on jonotettu jättipitkissä jonoissa ja siellä on ollut ihan tyhjät hyllyt, kun kaikki kirjat on lainattu loppuun. Se kertoo jotenkin suloisesti siitä, että vaikka kaikki vempaimet ja sovellukset kuinka yleistyvät ja vievät aikaa elämästämme, kaipaamme me ihmiset yhä myös aitojen asioiden äärelle. Kirjastossa on jotain niin tuttua ja turvallista. Kaikilla on siitä muistoja jo lapsuudesta lähtien.

Ja näköjään moni muukin on sitä mieltä, että vähän tunkkaiselta tuoksuvia sivuja ja hiirenkorville vääntyneitä kulmia ei todellakaan mitkään pädit voi peitota. Uskon, että juuri kirjastosta ja kirjoista on peräisin myös oma rakkauteni kirjoittamiseen. Kiitos siis lapsuudenystävälle, että lähdit kanssani tuntikausiksi sinne, ja äidille ja isälle, jotka lukivat minulle todella paljon ollessani lapsi. Kirjoitin syksyllä postauksen nimeltään ”Yrjönkadun uimahalli on hyggeintä mitä verorahoilla saa”, ja nyt täytyy todeta, että kirjasto pääsee tässä luokittelussa takuuvarmasti heti toiselle sijalle.

-Netta