Kesä on ihmisen parasta aikaa

Yhdessä yössä maailma muuttui vähän. Ihmiset kuoriutuivat takeistaan, huiveistaan ja pipoistaan. Kaivoivat esiin kesähameet, aurinkolasit ja -rasvat. Kaivoivat jostain esiin kadoksissa olleen hymyn, naurun ja katseen.

Eiranranta on täynnä ihmisiä yhdeksän aikaan tiistai-iltana. Kaukana horisontissa lipuu punainen Viking Linen laiva, taivas on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi ja on edelleen lähes trooppisen lämmintä. Kaikki on niin epätodellisen ihanaa, että sydän meinaa pakahtua ja yhtä aikaa hymyilyttää ja itkettää. Lapset ja koirat uivat ehkäpä Suomen urbaaneimmalla uimarannalla, ihmiset loikoilevat kallioilla ja jäätelökioskille kiemurtelee jono, vaikka onkin jo ilta. Istun koiran kanssa rantakivellä ja katselen vain. En malttaisi lähteä kotiin, vaikka viimeiset 8 kuukautta olen käyttänyt illat lähinnä kotisohvalla.

Mökkipihalle kantautuu jostain naapuripihalta grilliruoan tuoksu. Kasvimaa on jo puoliksi valmis ja kesäkukkia on hankittu pihan jokaiselle nurkalle. Teen puutarhatöitä niin innolla auringonpaisteessa, että palan käsistä ja niskasta. Otan tauon – hilaan pihatuolin aurinkoon, suljen silmät ja olen vain. Päässä on vuosia sitten Tukholmasta ostettu olkihattu. Mietin sitä onnea, mikä onkaan omistaa ikioma mökki ja puutarha. En haluaisi lähteä kotiin lainkaan, voisin vain asua kasvimaalla seuraavat kuukaudet.

Päivät toimistossa käyvät vähän ahdistaviksi, kun ulkona paistaa aurinko ja käsillä ovat kenties koko kesän lämpimimmät päivät (luoja yksin tietää). Päätän sopia lounastapaamisia, jotta pääsen työpäivänkin aikana edes hetkeksi luikahtamaan aurinkoon. Puen töihin sandaalit ja uuden kesämekon enkä välitä mistään maailman pukukoodeista (eikä meillä sellaisia onneksi oikeastaan olekaan). Istun terassilla syömässä salaattia ja hymyilen vaan. Matkalla takaisin toimistolle ostan vielä jäälaten, ”koska se on kesäistä”.

Kesä. Yhdessä yössä se tuli. Pidän siitä paniikinomaisesti kiinni ja yritän nauttia ”nyt kun sitä on”, niin kuin kaikki muutkin suomalaiset. Ehkä juurikin meidän kesämme lyhyys ja ainutlaatuisuus tekee siitä niin katkeransuloisen. Jokaisesta sekunnista haluaa nauttia, niin harvinaista herkkua tämä on. Joka vuosi tähän aikaan iskee tajuntaan myös ajatus: uskomatonta, mutta selvisin tästäkin talvesta. Tästäkin pimestä, harmaasta, kylmästä ja kamalasta, ikuisuudelta tuntuneesta ajanjaksosta selvisin kuitenkin taas jälleen kerran! Nyt vain nautitaan, imetään lämpöä ja valoa koko seuraavan talven varalle (josta ei muuten ole mitään lupaa puhua niin kauan, kun lämpömittari näyttää yli +10 astetta).

Mietin, miten erilainen ihminen olisin, jos saisin elää tällaisessa kesäilmastossa aina. Jaksaisin enemmän, nauraisin enemmän ja saisin aikaan enemmän. Ehkäpä koko yhteiskuntamme olisi erilainen, kun ihmiset eivät voisi piiloutua huppujen ja talvitakkiensa suojaan ottamatta mitään katsekontaktia vastaantulijoihin. Mutta niin katkeransuloista kuin se onkin, kesä ei olisi kesä ilman sen rajallisuutta. Juuri se tekee Suomen kesästä Suomen kesän – sen ainutlaatuisuus. En koskaan halua lähteä ulkomaille kesällä, koska menettäisin niin paljon; vuoden parhaat hetket.

Kesä, kiitos kun tulit. Sinua on odotettu. <3

-Netta