Kolme vuotta koiranomistajana
Kolme vuotta sitten vappuaattona saavuimme aamulla laivalla Tukholmasta Helsinkiin. Olimme olleet Tukholmassa katsomassa maailman upeinta Adelen keikkaa, josta olin vieläkin aivan pähkinöinä. Mutta vielä sitäkin enemmän tohkeissani olin siitä, mitä olisi tapahtumassa heti kotiutumisemme jälkeen – 20 vuotta vanha unelmani oli toteutumassa, sillä olimme lähdössä saman tien Tampereelle hakemaan meille ikiomaa, kleinspitz-rotuista koiranpentua.
Tuntuu hassulta ajatella, että tuosta on tosiaan kulunut jo vähän yli kolme vuotta! Tässäkin asiassa aika on juossut lujaa. Frida on jo ylittänyt kauan sitten pentu- ja teinivaiheen, mutta nuori ja energinen koira se kyllä on edelleen. Hyvin energinen.
Minulta kysyttiin jokin aika sitten, millaista elämä koiran kanssa on ollut. Hyvä kysymys, jota mielelläni pohdin vähän laajemmin täällä bloginkin puolella. Haluan olla rehellinen, ja todeta, että se on ollut rankempaa ja hankalampaa kuin mielikuvissani. Varmaan ihan jo siksikin, että mielikuvani olivat sellainen ihmisen mielikuvia, joka ei ollut aikaisemmin omistanut omaa koiraa. Kuvittelin, että pentu olisi vain kiltti ja söpö. Sitä vain halailisi päivät pitkät ja se ei aiheuttaisi mitään vaivaa. Ja isompana se olisi vieläkin rauhallisempi, ja ottaisin sitä mukaan kaikkialle ja se olisi vain kiltti, helppo, tottelevainen ja tekisi aina sen, mitä sanoisin. Heh.
Mutta ihan niin asiat eivät ole menneet. Ensin täytyy todeta, että Frida tuli meille jo yleisimmän luovutusiän jälkeen. Se oli jo 4,5 kuukauden ikäinen meille saapuessaan, kun koiranpennun luovutusikä on tavallisesti noin 8 viikkoa. Se oli siis huomattavasti vanhempi, mikä voi olla siinä mielessä huono juttu, että sen tärkein sosiaalistumisvaihe on ollut juuri silloin, kun se asui vielä kasvattajansa luona. Näin saimme kuulla myöhemmin koirakoulussa ohjaajaltamme, joka olikin sitä mieltä, että koira tulisi aina pyrkiä ottamaan oikean luovutusiän ollessa päällä. No, jälkiviisastelu on turhaa, eikä sillä voita oikeastaan mitään. Silloin, kun olimme koiraa ottamassa, oli Frida ainoa virallisella kasvattajalla tarjolla oleva, kriteereihimme sopiva pentu, joten asia nyt meni näin, eikä sitä kannata sen enempää vatvoa.
Joka tapauksessa, koiramme on ollut kyllä pennusta erittäin temperamenttinen ja sen kanssa on kyllä ollut paljon hankalampaa kuin osasimme odottaa, ja osittain se voi johtua juurikin tuosta myöhäisestä kotiutumisesta. Ainakin ensimmäiset 1,5 vuotta Frida kärsi pahasta eroahdistuksesta, eli se ei olisi halunnut jäädä yksin kotiin ja ahdistui yksinjäämisestä, ja teki sitten kaikenlaisia tuhoja ollessaan yksin. Se muun muassa teki tarpeitaan sisälle, tuhosi kenkiä, laukkuja, vaatteita ja muita tavaroita, tonki roskiksia ja muita jätteitä. Luonnollisestikin koiran tilaa kotona yksinolon ajaksi rajoitetiin koiraportin avulla vain keittiöön (ja sille jätettiin radio päälle jne), mutta aina se jotain pahojaan oli silti tehnyt – vähintäänkin omat tarpeensa. Tämä oli yksi asia, joka kyllä koetteli välillä erittäin paljonkin omia hermoja, ja välillä suorastaan ahdisti mennä kotiin, kun tiesi valmiiksi, että siellä on taas tehty jotain tuhoja. Onneksi ajan myötä tämä asia on helpottanut ja lopulta loppunut kokonaan. Nyt Frida ei ole ainakaan 1,5 vuoteen tehnyt enää mitään pahojaan ollessaan yksin kotona. En osaa sanoa, mikä siihen auttoi lopullisesti, ehkäpä kaikki kokeilemamme keinot yhdessä sekä ihan vain aikakin. Tai no – edelleen on kyllä aika varmaa, että jos unohdat roskapussin lattialle, on se tongittu päivän aikana. Mutta sellainen on ihan normaalia verrattuna siihen, millaista Fridan eroahdistus oli nuorempana.
Eroahdistuksen ja sisäsiistiksi oppimisen lisäksi Fridalla on ollut haasteita muiden koirien kanssa. Se on aina ollut tosi kiinnostunut niistä, mutta samalla se jollain tapaa pelkää niitä. Varsinkin aluksi Frida oli varsinainen remmirähjääjä – se räksytti hulluna joka ikiselle ohikulkevalle tai jossain kauempanakin näkyvälle koiralle, ja kun veimme sitä koirapuistoon, se saattoi haukkua siellä 15 minuuttia putkeen ja vaikutti siltä, ettei viihdy puistossa lainkaan. Ja sitten sen jälkeen alkaakin ihan innoissaan leikkimään muiden kanssa, kun oli saanut aluksi rähjätä. Näitä juttuja olemme harjoitelleet erityisesti vastaehdollistamisen avulla, eli Fridalle on annettu herkkuja ja kehuja heti, kun se käyttäytyy vähänkään hyvin muiden koirien seurassa, tai ihan vain silloin kun se ei hauku niille. Edelleenkin tämä homma on vähän harjoittelun alla, mutta sujuu kyllä paljon paremmin kuin joskus ennen muinoin.
Frida on rodultaan kleinspitz, joka on alun perin jalostettu ”hälyttäväksi pihavahdiksi”. Se tarkoittaa sitä, että Fridalle on rotunsa myötä ominaista ilmoittaa haukkuen, mikäli se kuulee ääniä esimerkiksi rapusta tai vaikka mökillä pihalla ollessaan näkee jonkun kulkevan ohi. Tämä on tietysti ollut myös hieman haasteellista, vaikka se olikin meillä tiedossa etukäteen. Toisaalta, Frida on tuplasti kovempi ilmoittamaan näistä asioista, kuin kaverini kleinspitz, jota olemme aiemmin hoitaneet. Eli yksilökohtaisia eroja on paljon rodun sisälläkin. Mutta myös tässä asiassa olemme käyttäneet vastaehdollistamista koulutusmuotona. Tämäkin juttu on edelleen työn alla, mutta jokseenkin parempaan suuntaan ollaan kyllä menossa. Esimerkiksi mökillä Frida osaa olla jo nätimmin pihalla narussa, ja kotona se nukkuu yönsä hyvin eikä vahdi kotia taukoamatta. Mutta paljon, siis todella paljon kärsivällisyyttä ja asioiden toistoa se on vaatinut meiltä omistajilta.
Toki näihin kaikkiin juttuihin vaikuttaa myös koiran ikä – Frida on edelleen aika nuori, ja usein ikä vähän rauhoittaa näissä jutuissa. Fridan käytös on kyllä selvästi parantunut nyt iän myötä kaikilla osa-alueilla, ja se käyttäytyykin jo todella paljon paremmin ja aikuismaisemmin, kuin vaikka vuosi tai kaksi sitten. Tuntuu kivalta, kun myös kaverimme ovat tämän huomanneet ja kehuneet Fridan käytöstä. Muutama kaveri on jopa kysynyt, olemmeko antaneet sille jonkun rauhoittavan pillerin, kun se käyttäytyy nykyään niin nätisti :D No, emme ole – mutta kovasti on laitettu aikaa, vaivaa ja hermoja koiran kouluttamiseen. Ja tosiaan, olemme myös käyneet yhdellä lyhyellä käytöskurssillakin, koska meille on myös tärkeää, että koira osaa käyttäytyä hyvin.
Vaikka koiran omistaminen on yllättänyt haasteellisuudellaan ja monenlaisia ”ongelmia” on matkalle mahtunut, en vaihtaisi sitä koskaan pois. Koirasta on myös ihan hirvittävän paljon iloa, seuraa ja hyvää mieltä. Frida on yleensä todella hyväntuulinen ja iloinen, ja se on erittäin ihmisrakas ja seurallinen. Se on kaikkein onnellisimmillaan silloin, kun se saa olla ihmisten seurassa ja huomion keskipisteenä. Kleinspitz on omistajaansa hyvin paljon leimautuva rotu, ja meillä Frida on kyllä todella kiintynyt minuun. Se on mielellään mukana ihan kaikessa ja ihan aina, vessakäynneistä lähtien. Välillä suorastaan ihmetyttää, miten tällainen pieni karvainen otus voikin olla niin tärkeä ja rakas! (Häntä muuten nykyään kutsutaankin kotona nimellä Rakas. :D )
Koirassa on myös se hyvä puoli, että tulee käytyä ulkona ja kävelyllä joka ikinen päivä. Vaikka taivaalta sataisi karvalakkeja tai olisit maailman väsynein ja haluaisit vain löllyä sohvalla, ulos on lähdettävä – hyvässä ja pahassa. Mutta enimmäkseen hyvässä. Esimerkiksi nyt, kun kevät on kauneimmillaan, on ollut aivan ihanaa kävellä Fridan kanssa pitkiä iltalenkkejä puistoissa. Ja pakko tietysti mainita sekin, miten kivaa on tulla kotiin, kun joku on aina ovella iloisena vastassa ja on selvästi odottanut. Yleensä kun tulen kotiin, menen heti hetkeksi sohvalle istumaan ja Frida säntää sinne saman tien, ja pidämme pienen halihetken.
Se täytyy kyllä sanoa, että koiran omistaminen on toki paljon sitovampaa kuin kissan, joita minulla on ollut jo vuosia. Koira ei pärjää yhtä pitkään yksin kotona, ja sitä täytyy tosiaan lenkittää ja muutenkin aktivoida. Myös kaikkien lomien ja muiden menojen suunnitteleminen pitää aloittaa sillä, että miettii, kuka voisi hoitaa Fridaa. Kissallemme kyllä löytyy innokkaita hoitajia jonoksi asti, mutta koiranhoitajan löytäminen on todella paljon haasteellisempaa. Lisäksi kaikista kätevintä olisi tietysti se, että joku tulisi hoitamaan Fridaa (ja samalla kissaamme) meidän kotiimme, koska emme halua vahingossakaan ottaa sitä riskiä, että Frida tuhoaisi jotain jonkun toisen kodissa, ja koska se on aika herkkä, on vieraassa paikassa hoidossa oleminen sille stressin aihe, ja siellä se todennäköisesti haukkuukin enemmän uusille äänille. Onneksi tähän mennessä olemme aina onnistuneet löytämään jonkun hoitajan, ja mielellään maksamme toki ihan rahallisen korvauksen hyvälle hoitajalle. Mutta tosiaan, paljon enemmän hommaa koiranhoitajan löytämisessä kyllä on, kuin kissanhoitajan kanssa.
Nopeasti kiitäneet, opettavaiset ja monipuoliset kolme vuotta ovat siis takana. En osaisi enää kuvittellakaan elämää ilman tuota höpsöä ja rakasta otusta. Miten paljon se onkaan opettanut kärsivällisyydestä, ystävyydestä ja elämänilosta. Toivon syvästi, että meillä on edessä paljon yhteisiä vuosia. <3
-Netta
Lue myös:
Mitä elämä koiran kanssa on opettanut?