Miten lohduttaa läheistä kriisin keskellä?

Joskus on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Eritoten vaikeassa tilanteessa. Silloin, kun suru, kriisitilanne tai menetys kohtaa jotakuta läheistämme, olisi tarpeen lohduttaa ja tuntuu että silloin pitäisi osata sanoa juuri ne oikeat sanat. Ja samalla sitä pelkää, että sanoo jotain aivan väärää. Jotain, mikä tuntuu toisesta ihmisestä vähättelevältä, tai siltä kuin et ymmärtäisi häntä. Sitä pelkää jotenkin tahattomasti loukkaavansa tai tekevänsä itsestään hölmön. Olen huomannut, että tällaisia ajatuksia ja pelkoja on meistä monella, myös itselläni.

Läheistäni kohtasi ikävä ja surullinen asia. Kun kuulin siitä, järkytyin tietysti itsekin, ja kyllä vain – pohdin, mitä sanoa ja tehdä. Pohdin, osaanko ja kykenenkö. Tavallaanhan sitä iskee itseenkin paniikki, ja haluaisi vain kaivautua jonnekin omiin oloihinsa ja kuvitella, ettei koko ikävää asiaa olisi olemassa lainkaan. Mutta kun mietin, mitä surullisen tilanteen kohdannut ihminen haluaisi, pohdin sen varmasti olevan läsnäoloa, välittämistä ja kuuntelevan korvan. Ja ei se haittaa, vaikka niissä asioissa ei sitten onnistuisikaan aivan ”täydellisesti”. Tärkeintä on varmasti se, että osoittaa tukensa. Osoittaa olevansa olemassa toista varten.

Uskoisin, että on joitain asioita, joita surevalle tai esimerkiksi sairastuneelle tai onnettomuuteen joutuneelle ei kannata välttämättä sanoa. Ei ehkä kannata sanoa ”ymmärrän miltä sinusta tuntuu”. Jos ei ole itse kokenut vastaavaa ikävää asiaa/tilannetta, ei varmaankaan voi oikeastaan ymmärtää miltä se tuntuu. Mutta sen sijaan voi sanoa vaikkapa, että ”voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu..”. Sillä tavoin voi osoittaa toiselle, että pystyy uumoilemaan, miten hirveältä ja ikävältä toisesta nyt tuntuukaan.

Varmastikaan ei kannata myöskään sanoa ”Piristy nyt! Älä ajattele sitä! Nyt katse eteenpäin!”. Sillä tavalla tulee kieltäneeksi toisen ihmisen tunteet ja olotilan. Jos ihmistä on kohdannut ikävä ja raskas asia, on täysin luonnollista ja normaalia, että hän suree. Itse asiassa, surutyö onkin nimenomaan vain tehtävä ja elettävä, ja on annettava negatiivisille tunteille sijaa. Ne pitää ja saa tuntea ja kokea. Ei heti tarvitse todellakaan piristyä eikä myöskään jaksaa mitään. Saa olla surullinen ja väsynyt, saa levätä ja kerätä voimia. Sen sijaan voi antaa toisen ihmisen itkulle ja tunteille tilaa, ehkä todetakin että itke vain, se puhdistaa.

Me ainakin täällä Suomessa pelkäämme ihan liikaa itkua, suorastaan häpeilemmekin sitä. Toisen ihmisen itkun näkeminen saa meidät usein pois tolaltaan, vaikka itkukin on täysin luonnollista ja vain yksi tapa purkaa tunteita. Siispä, anna toisen itkeä ja ole vain läsnä. Ei tarvitse välttämättä sanoa mitään, voi vaikka pitää kädestä tai tarjota nenäliinan. Tai itkeä yhdessä, jos itseäkin itkettää. Ja jossain vaiheessa itku voi muuttua hymyksi.

Mitä sitten saa tai voi sanoa ja tehdä? Kaikkein tärkeintä on varmasti läsnäolo. Soita läheisellesi ja mene käymään, jos vain voit. Näin osoitat, että välität hänestä ja ajattelet häntä. Ole läsnä ja kuuntele. On ihan ok myös sanoa toiselle, ettei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Koska eihän meistä moni muukaan tiedä! Olen itsekin saanut kuulla nuo sanat (ja myös joskus sanonut ne), ja minusta on vain inhimillistä myöntää, ettei ihan tiedä miten tilanteessa pitäisi toimia tai mitä sanoa. Toki aina voi yrittää ja harjoitella, ja vaikka vaikeista asioista puhuminen olisi alkuun hankalaa, voi sitä myös oppia harjoittelemalla. Ja  toki jos ei itse osaa paljon sanoakaan, aina voi tarjota omaa kuuntelevaa korvaansa ja olkapäätään toiselle.

Voit myös toimia ”rauhoittavana tukipilarina” läheisellesi. Jos hän alkaa luoda tilanteesta entistä pahempia kauhuskenaarioita, voit lempeästi mutta jämäkästi palauttaa hänet nykyhetkeen ja todeta, että on ehkä viisaampaa nyt edetä hetki kerrallaan, sillä tiedolla joka nyt on olemassa. Tulevasta emme kukaan tiedä mitään, eikä sitä siksi kannata liikaa hätäillä. Toki tässäkään kohtaa ei saa silti vähätellä tai mitätöidä toisen pelkoja ja tunteita, eli samalla pitää kuitenkin kuunnella toista ihmistä ja antaa tilaa hänen tunteilleen.

Jos ei osaa itse puhua eikä toinen välttämättä myöskään halua tai jaksa sitä, myös ihan käytännön apu hyvä tapa olla läsnä toiselle ja osoittaa välittämistä. Toiselle voi pitää seuraa, tehdä hänelle ruokaa tai vaikka siivota hänen puolestaan. Mahdollisuuksien mukaan läheisen voi viedä kävelylle tai vaikka kahvilaan. Läsnäolo on kaikkein tärkeintä.

Ikävien asioiden kohtaaminen elämässä on meille kaikille vaikeaa, eikä kukaan ole siihen koskaan täysin varautunut. Myös läheisen ihmisen tukeminen ja lohduttaminen voi olla yllättävän hankalaa, koska sellaiseenkaan tilanteeseen ei välttämättä ole elämässä niin kovin montaa kertaa joutunut. Itse koen, että loppupeleissä tärkeintä on yrittää parhaansa, silloin tuskin menee kovin metsään. Parasta mitä voi tehdä, on olla läsnä toiselle, antaa tilaa hänen tunteilleen ja kuunnella. Ja sekin on tärkeää, että tekee sen uudestaan ja uudestaan. Koska kriisi voi kestää pitkään, ja läheinen tarvitsee tukea koko kriisin ajan, ei vain sen alkuvaiheessa.

En väitä olevani mitään ”läheisen tukemisen expertti”, päin vastoin. Mutta jonkin verran elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin olen itse saanut tukea muilta ihmisiltä, ja myös joitakin tilanteita, joissa olen itse yrittänyt tukea omia läheisiäni. Tämä kirjoitus pohjautuu näihin omiin kokemuksiin, eikä se ole siis esimerkiksi mitään tieteellisesti todistettua faktaa, vaan enemmänkin elämänkokemuksen aikaansaamia kokemuksia siitä, mikä on toiminut ja mikä taas ehkä ei.

Lämpiä ajatuksia sinne <3

-Netta

(Postauksen kuvat: Pexels.com.)