MuhkuraManifesti on ajankohtaisempi kuin koskaan
Viime lokakuussa Lilyn toimitus lanseerasi #MuhkuraManifesti-kampanjan. Siinä haastettiin kaikki mukaan lopettamaan taistelu selluliittia vastaan. Toimituksen blogissa kirjoitettiin:
”Lähes jokaisella naisella on selluliittia. Sitä on vaikea välttää. Ensimmäiset muhkurat voivat ilmestyä jo teini-iässä ihon kollageenimäärän vähentyessä. Selluliittia on lihavilla ja laihoilla, urheilullisilla ja sohvaperunoilla, taviksilla ja huippumalleilla. Silti selluliitti aiheuttaa edelleen hämmästelyä. Selluliittihäpeä kumpuaa ikivanhoista naisia alistavista valtarakenteista, joissa naisen kehoa tarkastellaan aina kritiikin ja häpeän kautta. Koska muhkuroita on lähes jokaisella ja niistä on vaikea päästä eroon, on ajanhukkaa jäädä vatvomaan asiaa. Kenenkään ei tarvitse rakastaa selluliittiaan, mutta sen vihaaminen ei auta mitenkään.”
Tuolloin viime syksynä en itse ottanut osaa kampanjaan. Suoraan sanottuna, jotenkin jopa ajattelin olevani aiheen ”yläpuolella”. Kuvittelin, että olen sellainen itsevarma nainen, jota ei selluliitti haittaa. Että en olisi sellainen, että elämääni ravistelisivat muhkurat ihollani. Enpä tuolloin edes oikein osannut omaa selluliittitilannettani sanoa, kun oli niin hemmetin pimeää koko ajan, ettei kattolampun kelmeässä valossa mitään nähnyt, ja ei tullut tuohon aikaan kekkuloitua kovin pienessä vaatetuksessa missään. Jotenkin selluliitti ei siis silloin viime lokakuussa ollut itselleni ajankohtainen aihe enkä ollut sitä siihenastisessa elämässäni oikeasti koskaan miettinyt, koska sitä ei varmaan ollut vielä niin merkittävästi ollut. Niinpä kampanja jäi omalta osaltani silloin vähälle huomiolle ollessani myös kiireinen muun muassa etsimään työpaikkaa ja toimeentuloa jostain.
Vaan toistapa se on nyt. Jo kevään hiipiessä huomasin jonkin omaan kehoon liittyvän kritiikin ja epävarmuuden hiipivän. Päätin esimerkiksi mennä ajoissa ostamaan kokouimapuvun, koska ”tätä vartaloa ei voi enää bikineissä rannalla esitellä”. Valon määrän lisääntyessä ja vaatekerrosten vähentyessä aloin nähdä omat muhkurani ihan eri valossa (konkreettisesti) kuin silloin viime lokakuussa. Vuosien varrella tähän kroppaan on salakavalasti kertynyt painoa, ja se on aiheuttanut selluliittia, venytysarpia ja ihan vain niitä muhkuroita. Yhtäkkiä kauhistutti. Kehtaako tässä enää rannalle lähteä? Lyhyitä shortseja ei ainakaan näillä reisillä voi käyttää. Ja tässä hameessahan ne selluliitit ainakin näkyvät!! Asiaa ei ainakaan auta se, että muutamia painokommettejakin on tässä viimeisen vuoden aikana tullut (sekä raskausuteluja), niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin.
Mutta se, mikä tällaisessa tilanteessa yleensä auttaa, on vierailu uimahalliin (tai kesällä vaikka maauimalaan, kuten Stadikalle). Kun kömpii kaikenkokoisten ja -näköisten naisten keskelle lauteille ja näkee suihkussa ihan tavallisia vartaloita sekä huomaa altaan reunalla, että selluliittia on (ainakin melkein) kaikilla muillakin, samoin kuin raskausarpia. Myös meillä, jotka emme ole koskaan raskaana olleetkaan. Joka kerta näissä tilanteissa mieleen tulee se ajatus, että miksi nämä vartalot ja nämä ihmiset loistavat poissaolollaan tv:ssä, lehtimainoksissa, muotijutuissa ja koko mediassa ylipäätään. Esimerkiksi keväällä MeNaiset-lehdessä oli muotijuttu XL-koon vaatteista, ja jutun malli oli maksimissaan 34-kokoa. Se oli mielestäni järkyttävää ja paasasinkin siitä Ig-storyssani kovaan ääneen. Mediaa käyttäessä oma käsitys naisvartalosta hämärtyy – on vain laihoja, sileitä, muhkarottomia, täydellisen (photoshopattuja?) vartaloita. Siksi sitä omaakin, ihan tavallista ja ihan kivaa, hyvin toimivaa vartaloa alkaa häpeillä ja vieroksua.
Kun olin ollut kylpylässä kesäkuussa, olivat fiilikset ristiriitaiset. Olin nähnyt pukukopeissa monenlaisia vartaloita ja tajusin taas selkeästi, että meitä on joka lähtöön. Pitkiä, lyhyitä, laihoja, pyöreämpiä, leveämpiä, pehmeämpiä, luisevampia, lihaksikkaita, nuoria ja vanhoja, sileitä ja ryppyisiä. Kaikennäköisiä ja kokoisia, kaikki yhtä arvokkaita. Kuitenkin samalla reissulla olin kuullut myös kommentin omasta lihomisestani, ja kotiin mennessä päätin heti, että minun tulisi alkaa laihduttamaan. Tuon yhden kommentin takia! Tajuan kyllä oman ajatteluni typeryyden, mutta en voi reaktiolleni silti mitään. Olen pyöritellyt tuota kommenttia päässäni jo useamman viikon.
Siksi tämä kirjoitus ei pääty mihinkään valaistumiseen siitä, että meidän pitää hyväksyä omat muhkuramme ja elää niiden kanssa. Tai siis, pitäisi ja kannattaisi ihan ehdottomasti, mutta nyky-yhteiskunnassa, someaikakaudella, se ei todellakaan ole helppoa. En edes pidä itseäni erityisen alttiina vaikutuksille ja minulla on periaatteessa ihan hyvä itsetunto, tiedän että kelpaan puolisolleni juuri tällaisena ja niin edelleen. Ja silti, yksikin kommentti voi kuitenkin vaikuttaa ihmiseen niin, että sitä omaa ulkonäköä alkaa miettiä ja siitä saa ahdistusta. Ei siis ole mikään ihme, että uimapuvussa näyttäytyminen käy hankalaksi, jos ei koe mahtuvansa median luomaan naisen muottiin. Eikä tämä koske vain selluliittia ja muhkuroita vaan ihan mitä tahansa, mitä se kenellekin sitten on.
Siksi MuhkuraManifesti on edelleen ajankohtainen. Ehkä nyt kesähelteillä ja bikinikeleillä vielä ajankohtaisempi kuin silloin lokakuussa. Juuri nyt lukemattomat naiset (ja varmasti miehetkin) tuskailevat sen kanssa, kehtaavatko he esiintyä uima-asuissaan ja mennä rannalle. Pohtivat, ajatteleeko tai kommentoiko joku ilkeästi. Vertaileeko joku, katsooko pahasti. Erityisen ikävältä se tuntuu minusta itsestäni silloin, jos kommentoija on toinen nainen. Toivoisin, että me naiset pitäisimme yhtä. Että me ymmärtäisimme sen, että kehomme ovat olleet ihan tarpeeksi arvostelun kohteina, ja että se saisi jäädä historiaan. Annettaisiin kaikkien kukkien kukkia. Ja että toisen painoa, tai ulkonäköä muutenkaan, ei tarvitse kommentoida (kuin hyvään sävyyn).
Unelmoin siitä, että jonain päivänä XL-koon muotijutussa mallina on ihan oikeasti esimerkiksi koon 46/50 edustaja ja bikinimuotijutun mallilla on selluliittia ja venytysarpia. Vielä siihen on matkaa, ja siksi päätän kuitenkin mennä sinne rannalle näissä muhkuroissani, vaikka vähän ensin hävettääkin. Ihan siksi, että rannalla pitää olla tilaa kaikille.
-Netta
Kuvat: Pexels.com
Lue myös: